maanantai 27. toukokuuta 2013

163.5 cm

Eilisen ja tämän päivän teemana on ollut itkeminen. Ostin divarista Laura Saven romaanin Paljain jaloin.Kirja on nimetty varmuuden vuoksi romaaniksi, päähenkilö ja kirjailija kuulostavat kylläkin kovasti samalta henkilöltä. Romaanin minä opiskelee lääketiedettä ja sairastuu osteosarkoomaan. Tiedän, että lääketieteen opiskelija Laura Save kuoli tautiinsa, siitä huolimatta sairauden käänteissä elää mukana ja toivoo parasta. Laura Save jatkoi opiskelujaan vielä kaljuna, sytostaateista pahoinvoivana ja kepin kanssa ontuvana.

Kirjan loppupuoli on opettavaista luettavaa lääkärille. Monissa nykyisissä hoitosuosituksissa suositellaan sopimaan hoitostrategia yhdessä potilaan kanssa. Sairaana ei kuitenkaan välttämättä halua miettiä, minkä kaikista viheliäisistä hoidoista haluaa, vaan toivoo muiden asiasta päättävän. Toisaalta potilaalle pitää kertoa asiat rehellisesti, mutta silti antaa toivoa.

Päähenkilö näkee sairaudessa myös huvittavia puolia, kun kirjan minän toinen jalka amputoidaan ja toisessakin epäillään malignia tautia, niin päähenkilö pelkää olevansa pian metrin mittainen. Niin ei kuitenkaan käy. Hän on myös kateellinen niille syöpäsairaille, jotka parantuvat. Lopun kiitokset omaisille ja ystäville avaavat kyynelhanat.

Olen tämän kertonut jo aiemmin. Kerron sen uudestaan. Olin vuosia sitten erikoistuvana lääkärinä töissä hematologisella osastolla. Siellä oli potilaana nuori nainen, jolla oli joku pahanlaatuinen verisairaus. Kotiin oli hänellä matkaa pari sataa kilometriä ja hän joutui viettämään osastolla viikkoja. Poikaystävällä ei ollut varaa matkustaa tyttöstä katsomaan. Niinpä osaston henkilökunta keräsi kolehdin, jolla poikaystävä saatiin paikalle. Vieläkin tulee tippa silmään, kun asiaa muistelen.

Itku jatkuu. Vaikka kirjan luettuani päätin olla jokaisesta päivästä kaksijalkaisena onnellinen, niin kun huomasin, että minulla on taas ensi launataina päivystys, niin aloin itkeä. Minua lohdutettiin, että eihän koko kesänä ole enää kuin yksi perjantai ja lauantai päivystys (arkien lisäksi). Minulla on kaksi jalkaa ja pituutta 163.5 cm ja silti valitan.

Tähän mittaan olen kerran saanut itseni vanutettua, enkä aio enää koskaan pituuttani määrittää. Aion olla 163.5 cm loppuikäni.

Nuori sukulaismies oli nähnyt minusta unta, jossa lähdin päivystämään kuin palomies sellaista tankoa pitkin alas liukuen.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olet minua puoli senttiä pidempi. Tosin tässä kontekstissa se ei juuri tunnu isolta murheelta. Mutta kuitenkin... oletko ihan varma, ettet ole varpistanut?

Åboriginal

Heidi kirjoitti...

En myönnä.

Timo Lampi kirjoitti...

Ai että sai hyvälle mielelle sun kommentti (Heidi).

Onhan ihmisillä aina olevinaan jotain murehdittavaa. Sitten kun jotain 'isoa' tapahtuu, niin huomaa, kuin turhaa on murehtii sellassii asioita, mille ei itte voi mitää.

On kurjaa kun on rakentannu kaiken 180 senttiselle ja sitten kun oon nyt lyhentynny yhteesä 6 cm, ni en yletä enää mihkää. Niinpä tein 10 cm korkeen penkin ja nyt yletän paremmin ku koskaa. :)

xx, sulle.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Luin tuon kirjan ja se oli valaiseva kokemus & nenäliina poikineen tuli tarpeeseen.

Silti vaan ei saa etäisyyttä omiin ongelmiinsa, vaikka ne eivät samaa mittaluokkaa olekaan...

Perkele.