Hyvä suomityttö!

Päiväuneni siirtyivät päivystysvelvollisuuksista pitkittyneen työpäivän vuoksi eteenpäin, joka taas työnsi blogin päivityksen tavallista myöhemmäksi.

Aiemmin vallitsi sellainen kirjoittamaton sääntö, ettei loman alkuun laitettu päivystystä, nyt ei mitään pyhiä arvoja enää ole. Moni luulee, että lääkärit päivystävät silkkaa ahneuttaan. Tunnen päyvystäjiä, joille päivystäminen on samanlainen osa elämää kuin viikkosiivous, ei se niin kivaa ole, mutta jonkunhan se on tehtävä. Yksi ryhmä ovat päivystysriippuvaiset, he eivät osaa lopettaa silloinkaan kun olisi jo syytä se tehdä. Jotkut pakenevat sukujuhlia, joillakin on vaan liian pramea asunto. Aika pieni osa erikoislääkäreistä pitää päivystämisestä. Minä en tee tätä rahasta vaan pakosta. Välillä mietin, paljonko olisin valmis maksamaan, siitä, että joku muu tekisi tämän puolestani. Esitän suurta julkisen terveydenhuollon marttyyria. Kun laahustin kohti lyhyttä ensiaputyöpyrähdystäni, vastaani tuli ikäiseni anestesialääkäri, joka päivystää perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Oma suoritukseni alkoi tuntua mitättömältä näpertelyltä.

Joku kommentoi blogiani hyvin positiivisesti, mutta sanoi samojen teemojen toistuvan. Kaikki toistavat samoja asioita. Joillakin skaala on hieman laveampi toisilla kapeampi. Joillekin riittää sää, joidenkin mieli kiitää filosofisissa sfääreissä. Minun keskeinen teemani on yksinäisyys. Fiktiivisissä teksteissäni kaikki elävät yksin.

Minulla oli aikoinaan potilas, jonka aikuinen poika oli  kävellyt junan alle. Joka ikinen kerta, kun nainen tuli vastaanotolleni, hän kaivoi esille valokuvan, jossa hän piteli kuolleen poikansa kättä. Käsi ojentui lakanan alta, jossa pojan ruhjoutunut ruumis makasi. Mitään muuta ehjää ei ollut jäljellä. Nainen kantoi aina kuvaa mukanaan. Aloin jo melkein pelätä naisen kohtaamista.Nytkin ahdistaa ja itkettää kun tuota iäkästä äitiä muistelen.

Potilaat monesti tarjoavat tarinaansa. Kun kysyy miten on mennyt, he vastaavat, että sairauden suhteen on mennyt hyvin. Jos asian ohittaa, niin siinä se on. Jos taas kysyy "Onko jotain muuta tapahtunut? Haluatko puhua siitä?" niin kaikki haluavat. Sitten ovat aikataulut sekaisin.

Nyt ovat omat voimavarani olleet vähissä. Tämä päivä on ollut kuin maratonin kaksi viimeistä kilometriä. Kukaan ei edes huutanut reitin varrella "Hyvä suomityttö!".

Huomenna alkaa kahden viikon loma.