sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Oksettava kirja

Käyn melko usein taidenäyttelyissä. En kuitenkaan ole mikään taiteiden tuntija. Hienoin taideanalyysini kuuluu: "minä tykkään tästä". Sen verran snobi kuitenkin olen, että kaihdan usein käytettyä arvostelua "Tätä en laittaisi omalle seinälleni!" Monia teoksia ei voisi ripustaakaan tavalliseen kotiin niiden massiivisen koon vuoksi. Silti niistä voi nauttia tai ne saattavat jollain tapaa koskettaa.

Kirjoitan taas kerran kirjasta ennen kuin olen lukenut sitä loppuun saakka. Kirja on Lionel Shriverin Poikani Kevin. Olen edennyt sivulle 245 ja minua ahdistaa jatkaminen. En voi lopettaakaan. Kirja koostuu naisen kirjeistä entiselle aviomiehelle. Jo alkuun paljastuu, että pariskunnan lapsi on tehnyt kamalan teon. Kirjassa tulee pohtineeksi, voiko olla synnynnäistä pahuutta vai onko kaikki aina vanhempien tai siis käytännössä äidin syytä. Kirjassa heitetään mielenkiintoinen ajatus: amerikkalaiset luovat aina itse elämänsä kun eurooppaiset kokevat olevansa osa menneitä sukupolvia. Jos itse on oman onnensa seppä, ei voi syyttää vanhempiaan. Amerikkalaiset luovat oman elämänsä vaikka ottamalla hengen mahdollisimman monelta koulutoverilta ja ovat jopa ylpeitä saavutuksestaan. Nykyään nuo teot ovat levinneet Eurooppaankin. Kuten sanottu oksettaa, mutta ei auta, on pakko lukea romaani loppuun. Kirjasta on tehty myös kiitelty elokuva, jota en aio koskaan katsoa.

Ajan pahan (mutta niin hyvän, ei se muuten tuntuisi tältä) kirjan päästäni lenkillä ja Sound of Musicilla, joka tulee tänään Teemalta. Mitään niin pahaa ei voi olla, ettei sitä saisi ainakin hetkeksi  karkoitettua kyseisellä musikaalilla.

12 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

Kirja on hyvä luettava, pääsee paikkoihin jossa ei muuten tulis käytyä. Ahdistavakin kirja voi olla hyvä lukea, ei aina tartte olla pelkkää juhlaa. :)

Kaisa kirjoitti...

Eurooppalainen ajatus on ehkä myös käsitys ihmisen arvosta sellaisenaan, amerikkalaisempi taas "olet mitä saavutat". Kummallakin näkemyksellä on puolensa - ensimmäinen tuntuu humaanimmalta.

Kastelin tässä juuri alppitähtiviljelmääni (menestyy huonosti) ja lauloin sille, mielestäni rohkaisuksi, Edelweissia.

Leena Lumi kirjoitti...

Heidi, Shriver on luottokirjailijani, hän on aina listalla, kun luettelen vaikka 10 suosituinta kirjailijaani, mutta Poikani Kevin ylitti minunkin kestoni rajat. Luin sen, tein jutun ja jäin pimeään. Sitten annoin kirjan pois. Ikinä ei tulisi mieleenkään lukea sitä uudelleen. Muut Shriverin kirjat aion pitää.

Toinen järkytys on Oatesin uusin eli Sisareni rakkaani, joka kertoo mihin amerikkalaiset vanhemmat ovat valmiita saadakseen lapistaan kuuluisia. Myönnän kirjan nerouden, mutta annoin senkin pois. Muut Oatesit pidän, vaikka ne ovatkin kaikki enemmän tai vähemmän rankkoja.

Arttorius kirjoitti...

Tuo kirja on tosi rankka, julma, kamala. Pakotin itseni lukemaan sen loppuun eikä ollut yhtään hyvä olo pitkään aikaan.
Elokuvasta näin trailerin, mutta päätin etten aio sitäkään katsoa.

Zepa kirjoitti...

Leffa oli varsin rankka. Jos en olisi jo käynyt steriloitavana, viimeistään sen nähtyäni olis pitänyt varata aika.

Minttu kirjoitti...

Tuo on ahdistavin kirja, jonka olen lukenut. Lukukokemuksesta on vuosia, mutta edelleen kirjan ahdistavat muistot hiipivät mieleen silloin tällöin, erityisesti viime aikoina kun olen saanut jällikasvua. Ja en myöskään todellakaan aio katsoa elokuvaa koskaan. Huh!

Hoo Moilanen kirjoitti...

Menin katsomaan elokuvaa, kun en tiennyt sen tarkemmin sen aihepiiriä.

Karmaiseva, kyllä juu.

En oikein tiedä, että mitä tuollaisen lukemisesta / näkemisestä pitäisi "jäädä käteen".

Anonyymi kirjoitti...

Hei! Minä kävin ensin katsomassa kyseisen elokuvan ja vasta sitten luin kirjan. Pidin molemmista, olkoonkin että tarina oli rankka. Johtuneeko ammatistani (olen tehnyt töitä psykiatrian alalla lähes koko ikäni)?

Henkilökohtaisella tasolla olin hyvin helpottunut siitä, etten itse saanut Kevinin kaltaista lasta (uskon että vika oli Kevinissä, ei äidissä, joka oli hyvin inhimillinen virheineen päivineen). Kaikkinensa kirjasta ja elokuvasta jäi kuitenkin päällimmäiseksi tunne siitä, että äidinrakkaus kestää halutessaan mitä vaan. Silti en kokenut äitiä marttyyrina, vaan ihmisenä, joka voisi olla kuka tahansa meistä.

Myös muita Shriverin kirjoja olen lukenut, mutta tämä on paras tähänastisista.

Kiitos mielenkiintoisesta blogistasi! t. Maarit

Heidi kirjoitti...

Kirja herättää ainakin tunteita. Minustakin kirja on hyvä, ei se muuten tuntuisi tältä.Lunttasin sen verran wikipediasta, että kyseessä on nainen, joka kirjoittaa miehen nimellä.

hannuhoo kirjoitti...

Asia taitaa olla niin että vapaa ja käytännössä juuri koskaan vastuuseen joutumaton media on tuhoamassa tavallista elämäämme. Koskaan ennen ei tavallista ihmistä ole asetettu tämmöiselle päivittäiselle aivopesulle alttiiksi kuin mihin nyt elävät sukupolvet ovat joutuneet. Kaikkien meidän luonteemme, olemuksemme vinoutuu, enemmän tai vähemmän, jatkuvan väkivallan aina vain raaistuvasa ja itse kutakin syyllistävässä paineessa. Kurjinta onkin juuri se, että meitä joka nurkalla ollaan vaatimassa ottamaan kantaa milloin mihinkin kauhutekoon, samaistumaan vaikkapa tuommoisen kohtalon kokeneeseen äitiin ja 'kantamaan' hänen mahdollista vastuutaan. Eikä meillä kuitenkaan ole voimia jatkuvasti noita taakkoja kantaa.

Kurjinta tässä on, että olemme itse siihen syyllisiä vaatiesamme täydellistä ilmaisun vapautta. Enkä ainakaan minä ole keksinyt mitään ulospääsyä tästä noidankehästä. Pohjimmainen syyllinen on kapitalistinen, murdochilainen voitonhimo, vaan mitenpä suitsit sen?

Omasta puolestani suljen silmäni, en ota itselleni. Omat lapseni ja lasteni lapset ja heidän murheensa ja ilonsa riittävät.

Heidi kirjoitti...

Niin onko pakko itseään kiduttaa? Kirja on tarjonnut myös oivalluksia.

Paletti kirjoitti...

Oo, pakko osallistua keskusteluun, kun täällä on jo mainittu sekä Shriver että Oates. Poikani Kevin on Shriverin kirjoista ehdottomasti ahdistavin, mutta minusta Sisareni, rakkaani taas Oatesin tuotannossa ihan keskikastia. Oatesilla on ihan hirveitä kirjoja, kuten Man Crazy ja Black Water. (En tiedä onko niitä suomennettu.) Niistä on kevyt kesälukeminen kaukana, molemmat oli silti pakko tarpoa loppuun.

Jotain olen kummastakin joskus sanonutkin:
http://varipaletti.blogspot.fi/2011/01/tuhmat-kiltit-ja-lionel-shriver.html

http://varipaletti.blogspot.fi/2012/01/synkka-synkempi-joyce-carol-oates.html