Jatkan vielä lyhyesti hoitajieni muistelemista.
Olin päiväkodissakin ja muistan hämärästi kerran, jolloin isä haki minut sieltä. Miksi se kerta on jäänyt mieleeni, kun muut muistikuvat ovat hävinneet. Päiväkodissa jokaisella oli oma symboli, joka toistui naulakossa ja pukkisängyssä, joka aukaistiin päiväunia varten. Minä olin päivänkakkara. Askartelimme pienet pulleat kädet pyöreällä pöydällä ja istuimme miniatyyrituoleilla. Tehtävänämme oli repiä langanpätkiä pienistä kangastilkuista. Näistä langoista tulisi päiväkodin kookkaan nallen tyynyn sisus. Ei nallella leikitty, sitä katsottiin arvostavan matkan päästä. Suhtauduin tehtävään hyvin vakavasti ja odotin hartaasti tyynyn valmistumista. Eihän nallen ollut hyvä olla ilman tyynyä. Otettiinkohan minut pois päiväkodista ennen kuin tehtävä saatiin päätökseen, sillä valmiista tyynystä minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa.
Myöhemmin meitä (minulle tuli kaksi siskoa) hoitivat vaihtuvat kotiapulaiset. Muistan heistä kaksi, joista toista kammosin. Minua hirvitti kun nainen leikkasi leipää, sillä pelkäsin hänen tuikkaavan terän rintaani. Äitini ei ottanut pelkoani tosissaan, mutta onneksi hoitaja loukkasi isääni jollain tavalla ja pääsin tuosta kolhosta naisesta. Seuraavaa apulaista ihailin kovin. Istuimme hänen huoneessaan, oli talvipakkanen ja ikkuna oli selällään.Apulainen poltti tupakkaa ja minä nautin saadessani istua hänen vieressään kun pakkasilma tunki sisään ja tupakansavu ulos. Ulkona oli pimeää, joten täytyi olla ilta. Hän virkkasi barbilleni ihanan vaaleansinisen jakkupuvun. Apulainen ompeli vaatteita myös itselleen. Kankaan hankkimista varten hän teki mittauksia, mutta käytti vahingossa tuumamittaa ja osti liian niukasti hamekangasta.
Miten vähän sitä lopulta muistaakaan. Tarvitseeko kaikkea muistaa. Ehkä parempi on näin. Ymmärrän hyvin, että Knausgård kirjoittaa fiktiota, sillä onhan hänen täysin mahdotonta toistaa lapsuuden ja nuoruuden ajan dialogia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti