lauantai 8. maaliskuuta 2014

Pummi

Laskin, että vanhempani asuvat yhdeksännessä yhteisessä asunnossaan. He viettävät kesällä lyhyitä jaksoja kesämökillään (ja rakentavat terasseja), joka on jo neljäs. Koko ajan maalataan, kylpyhuoneita kaakeloidaan, seiniä siirrellään ja huonekalujen paikkoja vaihdellaan. Mökille tehdään ensin yksi terassi, sitten sitä laajennetaan, kunnes tehdään toinen ja kolmas. Aina on voitava juoda kahvit pihalla pöydässä, johon auringon säteet ulottuvat. Taloihin nikkaroidaan pervekkeita ja lasiterasseja. Isäni täyttää elokuussa 84 vuotta. Nyt hän aikoo laajentaa olohuonetta. Ilmankos minäkin tunnen välillä levottomuutta.

Kävin Vantaalla siskoni ja hänen perheensä luona, kyseessä olivat pienehköt sukujuhlat. Ostin junalipun välille Tampere- Leppävaara. Paluumatkalla käväisin Helsingin keskustassa. Minua aina jotenkin stressaa: osaanko toimia oikein pääkaupungissa. Minua ei hermostuta New Yorkissa, Pariisissa tai Kapkaupungissa, mutta Helsingissä tunnen aina itseni maalaiseksi ja avuttomaksi. Istuin lähijunaan ja valitsin vaunun, josta saisin ostaa matkalipun. Konduktööri vilahti ohitseni vauhdilla, enkä saanut tarvitsemaani lippua hankittua. Odotin hieman rauhattomana (ja liputtomana) ja kuikuilin käytävälle. Seuraavan aseman jälkeen sain lopulta junalipun. Muutaman minuutin päästä lipuntarkastajat astuivat junaan. Eikös ollutkin jännittävä tarina?

Kävin Akateemisessa hipelöimässä kirjoja. Ostin  David Forster Wallacen novellikokoelman Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja. Luin kokeeksi ensimmäisen novellin. Tarinassa oli vain kaksi lausetta, mutta se oli silti neljän sivun pituinen. Suunnittelin kirjoittavani blogipäivityksen, joka olisi samanlaista pitkää pötkyä kuin kirjakaupan vieressä olevan amerikkalaisen Strarbuck kahvilan jono. Päivitys olisi lisäksi kohtalaisen vastenmielinen. Kuten huomaatte en vielä tehnyt sitä. Mahdollisesti toteutan suunnitelmani jonain päivänä kunhan kehityn kirjoittajana. Toki Wallacen tasolle en koskaan ulotu, mutta en aio ottaa itseäni hengiltäkään kuten Wallace teki.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minä olen asunut jo parikymmentä vuotta yhdessä miljoonakaupungissa, mutta tunnen itseni aina Helsingissä käydessäni maalaiseksi.

Timo Lampi kirjoitti...

Tunnistan itteni tossa ekassa kappaleessa. Sille ei vaan mitään voi. Suunnittelu, tarvikkeitten hankinta, rakentelu ja nauttiminen tuloksesta. Se on sellanen huume mistä ei tällanen kahjo pääse eroon. Tähän aikaan vuodesta käsiä kihelmöi ankarasti. Pääsispä jo hommiin. Viime kesänä käyttöönotetusta rantasaunasta puuttuu 4 kaakelinpalaa ja kahdesta kynnyksestä listat. Ne teen ens kuussa ja sit tarttee taas alottaa jokin laajempi projekti.

Minkäs hulluudelle mahtaa.

Anonyymi kirjoitti...

Sama juttu minulla tuosta maalaisuudesta.
Ja viimeksi olen muuten käynyt Helsingissä (Aeropuerto Helsinki-Vantaata ei lasketa; sehän onkin Vantaan puolella) tammikuussa 2007.

Pariisin metro on ihan iisi ja selkeä, mutta Helsingissä en osaisi edes lippua ostaa.

Taika kirjoitti...

Minulle kävi kerran näin.

Ostan matkalippuni useimmiten kännykkään tilaamalla. Tämä on kätevää jos metroon tai raitiovaunuun on kiire sillä rahaa ei ole pakko olla mukana.

Erään kerran syöksyin metroasemalle juuri kun juna oli lähdössä. Onnistuin viime hetkillä livahtamaan metroon sisään ja tilasin välittömästi lipun. Siis yritin kun akku simahti käsiin.

Onneksi matkasin vain yhden asemanvälin joten pääsin heti seuraavalla asemalla pois.

Kävi niin että samoista ovista kun minä astuin ulos, astui metrovaunuun peräti kuusi tarkastajaa. Saan vieläkin kylmät väreet kun ajattelen asiaa.

Heidi kirjoitti...

Minäkin olen kerran ulkomailla täpärästi välttänyt tarkastajat. Aina en ole viitsinyt ostaa lippua jos se on ollut kovin monimutkaista.

Anonyymi kirjoitti...

MEtrolippu pitää olla sillä sinuaamalla, kun menee portista sisään. Itse maksoin lipun kännykällä liukuportaissa, kun näin metrojunan tulevan. Siinä sitten oli tarkastajalle selittämistä. Tosin en sitten enempää selittänyt vaan tuijotin vain (kun mulla kerran oli se lippu!). Metro sit meni ja minä ilman sakkoa seuraavalla.

Olenhan minä ollut stadilainenkin, mutta äkkiä sellainen pintasilaus katoaa. Muuttavat ratikkareitit, rakentavat kuin muurahaiset ja vaihtavat toimivat systeemit vielä tehokkaammiksi.
Minna