perjantai 5. syyskuuta 2014

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Olen vältellyt televisiosarjan "Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin" katsomista, sillä olen pelännyt, etten kestä sitä. Sarja kertoo 80-luvun alkupuolella Tukholman homoyhteisöä kohtaavasta tragediasta, HIV-infektiosta. Sen pääosassa ovat nuoret rakastavaiset Rasmus ja Benjamin, joista jälkimmäinen on Jehovan todistaja. Uskaltauduin katsomaan Areenalta sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Olihan se rankkaa: sairautta, kuolemaa, itsetuhoisuutta, mutta myös rakkautta ja ystävyyttä.

Tuohon aikaan HIV-infektiota pidettiin vain homojen vitsauksena ja virusta nopeasti tappavana. Hoitohenkilökuntakin pelkäsi. Nuori myötätuntoinen sairaanhoitaja pyyhkäisee potilaan poskelta kyyneleen, jolloin vanhempi hoitaja moittii häntä "Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin". Hoitajat ovat pukeutuneet päästä varpaisiin suoja-asuihin. Heidän kasvojaan peittävät muoviset visiirit.

Muistan kun AIDS:sta alettiin puhua. Eräs kollega sanoi, että olkalaukkua käyttävältä miespotilaalta kannattaa tutkia HIV vasta-aineet. Sairastuneille kehittyi vaikea immuunipuutos, jolloin heihin iskivät tulehdukset, joita sanotaan opportunisti-infektioiksi. Osastolla, jossa työskentelin, pari nuorehkoa miestä menehtyi keuhkokuumeeseen, jonka aiheuttajaa kutsuttiin tuolloin nimellä pneumocystis carinii. Otin huonokuntoiselta AIDS-potilaalta valtimoverinäytteen. En muista, että minulla olisi ollut sellaista suojavarustusta kuin televisiosarjassa. Täytyy myöntää, että minua jännitti, mutta yritin näyttää tyyneltä.

Jos potilaalla oli veriteitse tarttuva tauti niin potilaskansioihin liimattiin keltainen varoituskolmio. Nykyään ei tuollaisia tarroja käytetä (ei kyllä ole papereitakaan mihin niitä laitettaisiin). Kaikkien verinäytteiden suhteen pyritään noudattamaan samanlaista varovaisuutta.

Lääketieteen upeita voittoja on, ettei nykyään HIV-infektioon kuolla. Ei ainakaan länsimaissa, silloin kun tartunta todetaan ajoissa. Potilaat elävät normaalia elämää, opiskelevat, käyvät töissä ja hankkivat lapsia.

Aion uskaltaa katsoa sarjan loppuun. Miten niin iloiset ja positiiviset ruotsalaiset osaavat tehdä jotain niin angstista kuin tämä. Televisiossa haastateltiin Jonas Gardellia, jonka trilogiaan (Rakkaus, Sairaus, Kuolema) sarja perustuu. Mies oli kovin levoton ja hänellä tuntui olevan vaikeuksia pysyä nojatuolissaan. Välillä kirjailija purskahti itkuun.

Aiemminhan suomalaisilla oli sellainen käsitys, että kaikki ruotsalaiset miehet ovat homoja. Ruotsin kuuluisin homomies, suomalaissyntyinen Mark Leevengood on Jonas Gardellin puoliso. Mutta senhän kaikki tietävätkin. Leevengood kirjoittaa elämäniloisia kirjoja suvustaan. Kannattaa lukea jos maailma murjoo tai on paha mieli ihan muuten vaan.

3 kommenttia:

Hoo Moilanen kirjoitti...

Ystäväni kehui mainitsemaasi sarjaa varmaan viime talvena ja katsoin sen Areenalta. Oli rankkaa katsottavaa, mutta pidin siitä.

Minäkin olen joskus kuullut jostakin, että hiv-potilaat merkitään papereihin varoituskolmioin, mutta se on sitten mennyttä aikaa.

Yksi sukulaismies - parrakas, silmälasipäinen - oli 30 vuotta sitten usein televisiossa aiheen tiimoilta. Hän oli töissä Auroran sairaalassa; ehkä tiedätkin hänet.

Huvikseni googlasin äsken ja Ruukinmatruunan blogissa oli kiinnostava kirjoitus viruksen alkuajoista (myös Suomessa) otsikolla Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin, jos jotakuta kiinnostaa.

Merja kirjoitti...

Ainoa kerta, kun olen epäillyt ammatinvalinnan järkevyyttä oli, kun suoritin maamme ensimmäisen raskaudenkeskeytyksen HIV-positiiviselle. Potilas tietenkin painostettiin siihen, olimme pukeutuneet kuin avaruuskävelylle, anestesiamaski ja letkut hävitettiin, potilashuoneesta poistettiin jopa verhot ja ruoka tuotiin kertakäyttölautasilta. Jälkikäteen olen suuresti hävennyt manöövereitämme. Itselläni oli silloin pienet lapset ja ajattelin, ettei näin vaarallinen ammatti ole hyvä äiti-ihmiselle. Onneksi kaikki on muuttunut noista ajoista!

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Silloin ei vielä tiedetty taudista tarpeeksi, siksi ylettömät varotoimet ymmärtää.