perjantai 25. maaliskuuta 2016

Työn pitää olla hauskaa

Olen pohtinut työssä jaksamista. Oli hauskaa tehdä väitöskirjaa ja sen valmistuminen toi narsistista nautintoa ja tietysti myös tyydytystä monen vuoden työn valmistumisesta. Ohjaajani oli sitä mieltä, että kävin jatkuvasti kampaajalla ja jumpassa, enkä istunut riittävästi sairaalan arkistossa. Sain siitä huolimatta väitöskirjan valmiiksi. Makuuhuoneen yläkaapissa lojuu pahvilaatikollinen väitöskirjojani.

Väitöksen jälkeen "kaikki" halusivat minut puhumaan aiheesta erilaisiin koulutustilaisuuksiin. Vaihdoin työpaikkaa, ryhdyin ammattiryhmäni puheenjohtajaksi ja osallistuin kaiken maailman kokouksiin ja tunsin itseni tärkeäksi vaikka epäilin, etteivät ihmiset tiedä miten lahjaton oikeasti olen. Koska laukkasin viikonloppuja myöten erilaisissa tehtävissä, aloin väsyä ja päätin jäädä vuorotteluvapaalle. Sanoin kaikkeen ei.

Jäin pois hoitoketju- ja tulevaisuus- yms. toimikunnista, enkä enää höpöttänyt kuin pakolliset esitelmät. Samalla työni muuttui tylsäksi. Tähän asti olen koko ajan mennyt eteenpäin, saanut uusia mielenkiintoisia tehtäviä, kirjoittanut artikkeleita ja tunkenut vaatimattoman persoonani joka paikkaan. Kun vähentää töitään, menettää draivin, joka tekee työstä mielekästä. Kun on aina mennyt eteenpäin, on vaikea peruuttaa. Inhottaa luisua alas mäkeä, jonka on vaivoin saanut kavutuksi.

Jos työssä ei ole enää hauskaa, niin työstä saa vain toimeentulon. Työllä on tietysti sosiaalinen merkityksensä, mutta kun työskentelee yksin kopissa, ei ehdi seurustella työkavereiden kanssa. Olen aiemmin kuulunut kahvihuoneen kantaporukkaan, nyt minulla on kiire työhuoneeseeni ja hörpin Costa Ricani kiireellä enkä enää käy edes ruokalassa. Teen toki hyödyllistä työtä ja voin ehkä jotakuta auttaakin.

Elämääni pujahtanut uusi mielenkiinnon kohde, joka vetäisi työtä enemmän. Tarkoitan kirjoittamista. Molempia ei voi saada (ei ainakaan minun resursseillani): hienoa lääketieteellistä uraa ja kirjoittaa luovasti.

Tieteellisten artikkeleiden ja kaunokirjallisuuden kirjoittaminen muistuttavat liikaa toisiaan. Kummassakin tarvitaan joku idea, taustatyötä ja lopulta on vaan istuttava ja kirjoitettava.

Koska kukaan ei tee tiedettä yksin, useampi ihminen lukee tuotoksen, antaa korjausehdotuksia, jotka joko toteutetaan tai ei. Tieteellistä artikkelia tarjotaan lehteen (vain yhteen kerrallaan), tätä oikein vakuutellaan saatekirjeessä. Esikoiskirjailijaksi haluavakin  luetuttaa tekstiään muilla, mutta hän voi lähettää tuotostaan useaan kustantamoon. Molemmissa tapauksissa odotetaan pitkään.

Jos artikkeli hylätään, se lähetetään huonompaan lehteen ja taas odotetaan. Lopulta artikkeli tai romaanikäsikirjoitus hyväksytään (jos siis hyvin käy) johonkin. Artikkeli lähetetään lehdestä luettavaksi asiantuntijoille, jotka antavat korjausehdotukset (he tekevät työtään ilmaiseksi), jotka tutkija toteuttaa tai selittelee, miksi ei. Hän yrittää olla kirjoittamatta refereille "Olette tyhmiä", sillä siitä ei ole hyötyä vaikka se olisi tottakin.

Arvioijat lukevat korjatun jutun ja antavat uuden tuomion. Lehti vaatii mahdollisesti vielä pieniä korjauksia ja sitten kirjoittaja (tai yleensä kirjoittajaryhmä hihkuu innoissaan). Ihan lopuksi tutkimusryhmän jäsenet tarkastavat painoon menevän tekstin. Jotkut lehdet vaativat palkkion siitä, että julkaisevat sen minkä eteen tutkija on vuosia tehnyt työtä. Tutkija ei siis saa rahaa vaan lehti. Lehti tekee bisnestä, tutkija on kuin taitelija joka tekee taidetta taiteen vuoksi, ei rikastuakseen. Refereet eivät saa näkymättömästä työstään kuin työn ilon. Nykyään yhä useampi tutkijakin tekee työtään palkatta vapaa-ajallaan.

Kaunokirjallista tuotosta lukee lopulta kustannustoimittaja, jonka ohjeiden mukaisesti kirjoittaja yrittää muokata käsikirjoitustaan. Kirjoittaja allekirjoittaa kustannussopimuksen, jolla antaa työnsä omistusoikeudet kustantamolle. Hän saa pienen ennakon ja sovitun määrän kirjojaan. Jos kirjaa ei myydä, niin muuta ei jää. Kirjailija saa ostaa myymättömät kirjat tai ne makuloidaan eli hävitetään uusien kirjojen tieltä. Olen kuitenkin onnellinen tästä kaikesta.

Hannu Luntiala sanoi Viidassa, että ainoa vapaa kirjailija on se, joka hankkii elantonsa muualta kuin kirjojen kirjoittamisesta.

6 kommenttia:

Partapappa kirjoitti...

Olen täysin samaa mieltä kanssasi, että työssä tulee olla hauskaa. Aloitin vakituisesti työnteon ollessani 14 vuotias ja siitä hetkestä työurani loppuun sain olla työssä jossa oli mukavaa työskennellä. No, olihan niitä paskojakin päiviä mutta nehän vain kasvattavat.

Teet erittäin tärkeää työtä, nyt täytyy keksiä kuinka sut saa siellä viihtymään. Se taasen on sinun ja pomosi välinen asia, otaksun. :)

Hoo Moilanen kirjoitti...

Kyllähän se on tärkeää, että elämässä on "draivia"! On sitä sitten työssä, yksityiselämässä tai harrastuksissa - parhaimmillaan niissä kaikissa.

Onnellisuutta tutkitaan nykyään paljon ja kiistattomia aineksia sille on mm. se, että saa laittaa itsensä likoon ja oppii uutta. Passiivinen (esim. runsas televisionkatselu) tai liian "helppo" elämä (vaikkapa päivät pitkät rannalla drinksulasin kanssa) altistaa masennukselle. (Enkä muuten keksinyt edellistä vaan sitä on tutkittu.)

Jonkinmoinen tasapaino eri asioiden välillä olisi ihan hieno juttu. Mielenkiintoinen työkin voi alkaa rassata, jos se valtaa liikaa elämästä.

Keskityn vähän liikaa vapaaehtoistyöhön, koska työni ei ole kovin kiintoisaa (maksaa sillä laskut, joten en valita) ja parisuhde-elämässäni on aukko, yhyy. (Pieni itsesääli sallittaneen näin juhlapyhinä.)

Esim. Frank Martela tutkii sisäistä motivaatiota ja on niiiiin symppiksenoloinen kaveri! :)

Anonyymi kirjoitti...

Karua. Hieno vertailu. Mahtuisiko väliin oppikirjan kirjoittaminen.

Anonyymi kirjoitti...

http://www.hs.fi/kotimaa/a1458631149253

Luitko tuon?

Heidi kirjoitti...

Luin ja mietin, että jossain määrin on käynyt kuten jutussa sanotaan. Kun työhön väsyy niin yleisesti kehotetaan vähentämään työtä, joka voi johtaa siihen, että työstä tulee tylsempää.

Merja kirjoitti...

Niin tuttua pohdintaa. Kun päivätyö muuttui vähemmän vaativaksi, aloin tehdä ohessa lehteä. Kun se oli nähty, siirryin järjestöhommiin. Ne jatkuvat, mutta mietin, vieläkö ehdin ottaa yhden uuden stepin ennen eläkettä.