Kuuntelin aamulla luentoa aiheesta "Persoonallisuushäiriöinen potilas lääkärin vastaanotolla", ehkä voitaisiin luennoida yhtä hyvin aiheesta "Persoonallisuushäiriöisen lääkärin vastaanotolla". Kaikenlaisissa terveydenhuollon kohtaamisissa kannattaa muistaa, etteivät ne tunteet ole välttämättä kovin henkilökohtaisia.
Lääkäreitä ihaillaan ja vihataan niinkuin muitakin auktoriteetteja. Ihailu on oikeastaan yhtä kiusallista kuin viha.
Pyörätiet eivät enää muistuta mökille vievää hiekkatietä vaan sepeli on lakaistu piiloon ja amatööritkin ovat kaivaneet polkupyörät esille. Pelottavaa.
Minulla on eräs ystävä, jolla on selvä käsitys siitä mitkä ovat kesä- ja talviruokia. En muista ihan tarkkaan miten se jaottelu menee, mutta ainakaan pata- tai laatikkoruokia ei voi syödä kesällä. Kohta padat voi laittaa talviteloille.
Tähän asti on saanut töiden jälkeen kaivautua torkkupeiton alle. Nyt sisäinen piiskuri ryhtyy komentamaan "Ulos siitä!" Se ei anna armoa vaan hakkaa laiskuria Adidaksilla.
Iltoihin tulee lisää aikaa, yöt lyhenevät, vain työpäivät pysyvät saman pituisina. Koti-ihmiset pesevät ikkunat. Shoppailijat ostavat hempeitä kevätvaatteita ja palelevat niissä. Vaihtetelunhaluiset vaihtavat kampausta, puolisoa tai asuntoa. Yksinäiset laativat valheellisia nettideitti-ilmoituksia. Masentuneet miettivät miten sen helpoiten tekisi, katselevat korkeita rakennuksia, mittailevat narun kestävyyttä ja laskevat lääkeannoksia. Melkein kaikilla muilla on joku kesähaave.
4 kommenttia:
Monissa muissakin kohtaamisissa tunteet eivät välttämättä ole kovin henkilökohtaisia. Jos joku vaikuttaa esim. ärtyneeltä, se voi johtua vaikka väsymyksestä, nälästä tai jostakin oman elämän tilanteesta, joka ei mitenkään liity siihen toiseen ihmiseen.
Minusta tuntuu hullulta pitää ketään auktoriteettina. Tietenkin lääkäri tietää paljon enemmän elimistön toiminnasta kuin esim. minä, mutta miksi pitäisin häntä auktoriteettina? Arvostan hänen koulutustaan ja kokemustaan ja auttamishaluaan, toki.
Luulisi, että kaikenlainen pokkurointi olisi mennyttä aikaa, mutta ei se taida olla.
Suunnilleen tuossa se kesä-talviruokien raja menee. Kesällä syödään keveästi. Paitsi tietty sateella, silloin syödään kuumaa keittoa.
Toiset ne eivät vaan kestä, pakonomainen tunne, kuulema, ajaa itsetuhoon.
Eilen syötiin täällä Lapissa siikaa talvilisukkein (en mene yksityiskohtiin). Huokaisin, että pien saadaan uusia perunoita. Siippa palautti maanpinnalle. "No kyllä siihen vielä jokunen kuukausi menee." Maalla talven ja kesän selvin ero kulkee uunipuurossa. Blinit on selkeä kevättalven eväs.
Tuo tunnejuttu työkohtaamisissa pitää panna muistiin. Ja olen samaa mieltä: ihailu ja ylenmääräinen kiitollisuus on kiusallista. Kun työssähän tässä vaan ollaan.
Tuli mieleen tuosta ylenmääräisestä kiitollisuudesta; jos sitä osoittaa vaikka joku kultainen mummu, se on sydäntä lämmittävää, mutta muuten se voi tuntua epäaidolta paisuttelulta. (En tiedä, luulen vaan, kun ei ole kokemusta ainakaan töissä.)
Lähetä kommentti