Sairastin perjantaina vatsataudin, joka ei kestänyt kuin muutaman tunnin. Pahimpien vatsavaivojen väistyttyä on väsyttänyt. Ruoka on maistunut pahvilta.
Mietin minkälaista olisi odottaa vanhana ja sairaana kodinhoitajia tai sukulaisia tulevaksi. Ensin mainitutut pistäytyisivät palkan vuoksi, vilkuilisivat kelloa, vaihtaisivat vaipat ja mättäisivät perunat ja kastikkeen lautaselle. Jälkimmäiset saapuisivat velvollisuudesta tai perinnön toivossa. Minulta ei kylläkään kummoista perintöä jää.
Makasin sohvalla. Luin yhden kirjan (Petri Tammisen Suomen historian) ja katsoin monta osaa Skamia. Säälin itseäni ja regressoiduin. Kukaan ei tarjoillut keltaista jaffaa.
Tänään jaksoin hädin tuskin käydä kävelyllä. Käyskentelin Hatanpäällä, sillä siellä ei tarvitse nousta mäkiä kuten Pyynikillä. Mustat trikoot vilahtelivat näkökenttäni laitamilla ja hävisivät nopeasti horisonttiin.
Olen kyllästyttänyt facebook-kaverini linkeillä, jotka johtavat blogeihin, joissa on kirjoitettu kirjastani. Minä en niihin kyllästy, haluaisin oikeastaan lukea ne moneen kertaan. Olen googlannut kirjaani niin ahkerasti, että Adlibris tarjoaa sitä minulle jokaisella mainoksia sisältävällä nettisivulla. Olen taas saanut pari uutta: Ketjukolaaja oli kriittisempi ja Sauvajyvänen kovin ystävällinen. Linkit saa auki nimiä klikkaamalla tai ainakin toivon niin.
3 kommenttia:
Vaimonikin luki sen sinun kirjasi. On kuulemma ihan ok kirja.
Vaimolle terveisiä.
Ei kai sen vanhan ja sairaan odotus tarvitse olla noin ankeaa. Kodinhoitaja voi olla mukavaa juttuseuraa - vaikka kiireinen - ja joku sukulainen saattaa tulla käymään ihan halulla. Erityisesti vanhana ihminen tarvitsisi osakseen inhimillistä lämpöä. (Ja lapsena ja nuorena ja aikuisena.)
Kävin kahvilla tänään ystäväni luona. Kun lähdin, hän lähti samalla ovenavauksella Pyynikille juoksemaan & seisomaan valtavan lempparikuusensa suojaan.
Puun halaaminen tuntuu hyvältä, mutta se on niin yksityistä puuhaa, että sitä ei halua kenenkään näkevän.
Lähetä kommentti