Parikin ihmistä on sanonut, että olen laihtunut. Sen kuulemma näkee
selästäni. En uskalla
enää lihoa. En halua, että selässäni hyllyy monta kiloa laardia. Selkäpuolella sitä on kylläkin helpompi kantaa. Ero on sama kuin
selkärepulla ja ostoskassilla.
Olen kerran onnitellut potilasta raskaudesta vaikka hän oli vain hieman lihonut. Ehkä raskaus olisi kaiken lisäksi ollut toiveissa. Tilanne oli äärimmäisen nolo, eikä sitä saanut millään kevyellä kommentilla käännettyä positiiviseksi. Opin, ettei kannata onnitella ellei ole nähnyt raskaustestin tulosta tai äitiyspoliklinikan tekstiä. Selkäpuolelta lihova säästyy tällaisilta väärinkäsityksiltä.
Nyt viimeistään ymmärrän, että romaanin elämä on lyhyt. En ole enää sen erään Suomalaisen kirjakaupan myyjien suosikki vaan lappu on pujotettu uuden kirjan väliin. En tunne raastavaa mustasukkaisuutta vaan jotain laimeampaa. Tämä olikin siis vain hetken ihastus, emmekä vietäkään kultahääpäivää yhdessä. Hillitsin itseni myyjien silmien alla enkä repinyt uuden mielitietyn kansia riekaleiksi.
Odotan ihmettä, jolla kirjani saisi lisää lukijoita ennen sen lopullista menehtymistä. Sivujen hapertumista ja kansien haalistumista. Nyt tajuan, että ne arvostetuimmatkin kirjailijat kelluvat menestyksessä korkeintaan ajan joka asettuu kirjamessujen väliin. Muulloin se tyydytys on saatava ihan vaan kirjoittamisesta.
2 kommenttia:
No höh, olisit kilahtanut näyttävästi kirjakaupassa!
Meidän äiti väittää näkevänsä raskauden nenästä, vaikka vatsa ei paljastaisi vielä mitään. En tiedä onko hänellä tapana sanoa se ääneen.
On aika noloa onnitella jos toisella on vain kaljamaha:) Erään kerran olin vähän patvinut kun eräs pirullinen heinäkenkä silitti mahaa ja kyseli monellako kuukaudella olen. Silloin tajusin että jotakin pitää tehdä, eikä suinkaan lapsia:) Mutta siitä on kauan, enää kukaan ei semmosta edes kysele:)
Lähetä kommentti