Naispotilas kaivoi vastaanotolta lähtiessään kirjani kassistaan ja pyysi signeerausta. Oli kuulemma lukenut 150 sivua. Kysyin mitä hän haluaa kirjan nimilehdelle kirjoitettavan ja hän vastasi, että saan kirjoittaa mitä tahdon. Kirjoitin päivämäärän, naisen nimen ja oman allekirjoitukseni, josta ei saa mitään selvää.
Olen viettänyt muutaman kauhunhetken arvaillessani signeerauksen pyytäjän nimeä. Tämä nimi löytyi onneksi hoitajan tulostamalta potilaslistalta.
Seuraava tekstini ei ole edistynyt lainkaan. Yksi syy on tieto siitä, että tekeleen parissa on vietettävä ainakin pari vuotta. Jospa tarina ei johda mihinkään.
"Sen ensimmäinen romaani oli sentään ihan hauska", kaikki lopulta sanovat.
Järjestelemme luokkakaverini M:n kanssa luokkatapaamista. Muutama on jo ilmoittautunut, mutta moni ei ole reagoinut viestiin mitenkään. Se tarkoittaa, että olemme heistä niin paskoja, etteivät he jaksa edes keksiä sopivaa tekosyytä. Maailma suorastaan pursuaa tekosyitä: häitä, hautajaisia, mökkiremontteja, työmatkoja, herpes-tulehduksia, ristiäisiä, pikkuserkun syntymäpäiviä, akvaariokaloja ja kirjovehkoja.
Olen joskus itsekin jättänyt jonkun tuttavan sähköpostin huomioimatta ja soimaan siitä alati itseäni.
5 kommenttia:
En tiedä sitten onko reilumpaa jättää vaan vastaamatta vai keksiä tekosyy. Tulematta jättäminen voi johtua vaikka siitä, että omassa elämässä on menossa jotain kurjia juttuja eikä ole voimia ylimääräiseen.
Ei tästä elämästä ikinä tiedä mikä johtaa tai on johtamatta mihinkin. Lause kerrallaan.
Kaiva kuvetta ja laita Kerttu kirjoittamaan!!
Älä vertaa tulevaa ja nykyistä kirjaasi. Olet itsellesi se pahin ja huonoin kriitikko. Kirjoita ja anna ammattilaisten kritisoida. :)
Jätä koko teksti vähäksi aikaa lepäämään. Aivosi tekevät kuitenkin työtä ja saatat löytää tauolla ihan uuden näkökulman.
Minä tapasin koulukavereitani ensimmäisen kerran 50 vuoteen viime kesänä. Nyt on alkanut kiihkeä kirjoittelu sähköpostiketjuna (face olisi helpompi, mutta kaikki eivät halua sitä, en minäkään elleivät kaikki muut liity, sitten on pakko) ja osa haluaisi tavata joka vuosi. Minusta harvemminkin riittää, viiden vuoden välein.
Tähän ikään on niin paljon kaikkea sosiaalista ja kun vielä sattuu olemaan omaa aikaansa ja yksinoloa arvostava, niin on pakko karsia.
Onkohan ihmisillä nykyään aina ruuhkavuodet? Minulla oli eläkeläisenä ensin aikaa, joutilaisuutta, kuin lomaa, mutta se tunne on hävinnyt.
Minä menin pariin luokkakokoukseen ja nyt huomasin olevani seuraavan järjestäjä. En osaa olla oikeastaan edes kauhuissani.
Voisin ajatella kirjoittavani blogialustoille kaikki kauhuni etukäteen ja sitten ajatella, että kaikki sujuu ihan hyvin. Onneksi minulla on vuosi aikaa ja luokkakokouksen pääesiintyjä jo sovittuna.
Olen viettänyt hiljaiseloa. Sinun blogiisi oli mukava palata. Niin paljon positiivisia juttuja ja tunnetta siitä, että kaikki sujuu
Kiva kun palasit. Juttujasi lukee aina mielellään.
Lähetä kommentti