Eikö olisi jo seuraavan reissun aika?

Eikö olisi jo seuraavan reissun aika, kysyy Booking com. Ei olisi!

Vietin viikon San Zeno du Montagnan (kotoisammin San Zeno vaan) tienoilla valmismatkalla. Näinkin voi matkustaa jos sopeutuu neljänkymmenen hengen porukkaan, eikä ole taipumusta laskea oppaan puheesta elikkä-sanan esiintymistä.

Hotelli sijaitsi pienessä kylässä Garda-järven yläpuolella. San Zenon komeimmalla paikalla ylpisteli hulppea kirkko. Kylästä löytyi kaksi pankkiautomaattia, rautakauppa, huonekalukauppa, herkkukauppa, posti, ruokakauppa ja kahvila nimeltään Dolce Vita. San Zenoa voisi kutsua kirkonkyläksi. Dolce vita -kahvila oli koristeltu joulua, pääsiäistä ja kesäaikaa varten, kaikkea yhtäaikaa. Vaatimattoman, mutta siistin hotellin läheisyydessä laidunsivat lehmät. Yksi pariskunta vaihtoi huonetta sillä ei saanut nukuttua lehmänkellojen kalkkeelta. Matkatoimisto oli varmasti saanut hotellihuoneet melko halvalla.

Huone oli asiallinen kuin munkin kammio, parvekkeelta näkyi parkkipaikka ja sinisenä siintävät vuoret. Huoneesta poistuessa täytyi kävellä käytävää pari metriä ja palata lukitsemaan huone, sillä pimeän käytävän valot eivät syttyneet ilman tuota ylimääräistä liikehdintää.

Aamiaskananmunat piti keittää itse (silloinhan saa juuri sopivat). Opin munan keittämisen rikottuani yhden kananmunan ja valutettuani sen sisällön munakuppiin.

Lähdimme joka aamu töihin bussilla, sillä sivistäviin paikkoihin tutustuminen on turistin päätyö.

Kävimme kauniissa Malcesinen kaupungissa, jonka kirkossa oli vitriiniin aseteltu kaksi pääkalloa ja parin ihmisen reisiluut, en tiedä kenen.

Venetsia ei ollut muuttunut lainkaan siitä kun kävin siellä 17-vuotiaana. Minä taas olen. Turisteja oli tullut lisää, mutta pulut olivat vähentyneet.

Veronassakin olin käynyt aiemmin, kiva kaupunki. Nyt ostin Veronasta mekon.

Matkustimme myös Tiroloon, joka oli kovin sievä. Tirolon ilmaa oli helppo hengittää. Teräspohkeiset pariskunnat kävelivät kylän kaduilla teleskooppisauvoja heilutellen. Tirolosta laskeuduimme hissillä Meranoon. Näin Tirolossa aikuisen miehen, joka oli pukenut päälleen nahkashortsit.

Milano oli Milano, en osaa sanoa muuta.

Viimeisenä kokonaisena matkapäivänä yritin patikoida ihan yksikseni Creroon, mutta menin kai jossain vaiheessa vikaan, sillä päädyin Pai-nimiseen viehättävään tuppukylään. Kävelin vahingossa kaksinkertaisen matkan. Ei satanut, mutta puut olivat aamusateesta märkiä ja polku petollisen liukas. En nähnyt ihmisiä, lehmiä, ankkoja ja hanhia vain. Kylässä oli sähkökatkos, joten sieltä ei saanut kahvia, pizzaa kuitenkin, sillä pizza-uuni lämmitetään koivuhaloilla. Vessanpöntön etsiminen pilkkopimeästä vieraasta vessasta oli kovin vaikeaa. 

Matkaan kuului illallinen hotellissa. Illallinen valittiin edellisenä iltana, valittavana oli kaksi alkuruokaa (tai ei kai se ole alkuruoka, sillä se oli yleensä pastaa) ja kaksi pääruokaa. Jälkiruoka oli kaikille sama. Viinin sai arpoa suppeasta viinilistasta ja sen hinta lisättiin huoneen laskuun. Illallisen jälkeen tarjoilija vei viininlopun keittiöön, josta se kannettiin taas pöytään seuraavana päivänä.

Ruoka oli tuhtia italialaista kotiruokaa. Hotellin omistaja ja yksi tarjoilija olivat kovilla juostessaan ja heitellessään eteemme ruokaa ja viiniä. Tutustuin illallispöydässä siskoksiin, joista toinen oli osallistunut edellisen paavin ja toinen Imelda Marcosin vastaanotolle.

Lensimme Milanosta Helsinkiin uudella koneella, joka pysyi siitäkin huolimatta ilmassa. Kotona olin kolmelta. Kerttu on hyvävoimainen, vaikka sitä ovat hoitaneet vaihtuvat hoitajat. Kiitokset heille. Kaivan matkalaukusta elintarvikkeet ja lähden ulos. Jotain jäi vielä kertomatta, mutta kerron huomenna jos jaksan.