Onko se totta?

Luen Antti Eskolan kirjaa Vanhanakin voi ajatella (Vastapaino 2019). Tilasin kirjan seutuvarauksena ja se saapui Metsoon kaukaa Akaasta.

Noukin kirjasta dekkaristi Sue Graftonin ajatuksen, joka sopii tähän blogiinkin "tiedän sen olevan totta, koska olen keksinyt sen itse".

Eskola kirjoitti kirjassaan kauniisti rakkaudesta. Sanan käyttäminen oli professorille vierasta (taitaa olla sitä monelle muullekin suomalaiselle). Eskolan mukaan kaunein rakkaudentunnustus on Akselin Pohjantähdessä Elinalle tiristämä "En minä ilman sinua jaksas...". Elina ei uskaltanut vastata, sillä pelkäsi äänensä pettävän liikutuksesta. Antti Eskola suunnitteli vaimonsa kuolinilmoituksen tekstiksi "Ilman sinua en olisi jaksanut".  Eskola kuoli kuitenkin ennen vaimoaan.

Tästä vielä hyppäys toiseen rakkausjuttuun, näin nimittäin eilen Esko Roineen ja Seela Sellan esittämän symppiksen pienen näytelmään Rakkauskirjeitä (A.R. Gurney). Näyttelijät vain istua töröttivät vierekkäin saman pöydän ääressä ja lukivat kirjeenvaihtoaan.  Gurney oli antanut tiukat ohjeet siitä miten näytelmä on esitettävä. Ei  elämää suurempaa, mutta nokkelaa ja hetkittäin koskettavaa.  Olemmehan kaikki tämän jossain muodossa kokeneet.

Tänään on ollut talven tähän asti paskin pyöräilykeli, pyöräteitä peittää nilkkoihin ulottuva sohjo, synkeät vesilammikot ja pirullinen jää. Jostain syystä autoteillä ei näyttänyt olevan lunta lainkaan. Jos uskaltaudut sinne polkemaan, niin tamperelaiset autoilijat huutelevat auton ikkunasta hävyttömyyksiä. Lumisohjo näytti häiritsevän myös yhtä rollaattorimummoa, kävelijöitä, lenkkeilijöitä ja muutamaa lastenvaunuja työntelevää tyyppiä. Jos jaksaisin, niin haluaisin järjestää provokaation, jossa kevyt liikenne valtaisi hetkeksi nuo ihanan lumettomat autokaistat.