Häpeälaulu

Tästä näyttää kehkeytyvän pipojen kadottamisen vuosi. Ensimmäisen jätin kirjaston lehtienlukusaliin, eikä sitä enää löytynyt vaikka kävin seuraavana ja sitä seuraavana päivänä kysymässä Metson vahtimestarilta myssyni perään. Samalla katosivat rukkaset, jotka olin tunkenut hattuuni. Toisen pudotin eilen kiireessä bussin lattialle. Bussiin jäänyt päähine harmittaa, sillä olen saanut sen lahjaksi. Ehkä sitä voisi kysellä jostain. Pian pipojen unohtelu kuitenkin vaihtuu sateenvarjojen katoamisiin.

Päähine on aika hauska sana. Toivottavasti Metsoon kadottamani päähine ja hanskat lämmittävät nyt jonkun oikein viluisen ja köyhän kansalaisen päätä ja sormia.

Hesarin kuukausiliitteessä haastatellaan Pirkko Saisiota. Jos nyt muistan oikein, hän kertoo jostakin tutustaan, joka kehuu sillä, ettei hänen ole koskaan tarvinnut pyytää mitään hommaa vaan töitä on aina tarjottu hänelle. Pyytäminen sisältää aina pettymyksen riskin. Silti kannattaa pyytää.

Pettymys saattaa johtaa häpeään. Antti Holman "Auta Antti!"- nimisen podcastin yhdessä jaksossa puhutaan häpeästä. Holma puhuu häpeälaulusta, hoilauksesta jota käytetään silloin kun joku oma häpeällinen teko pyrkii mieleen. Aivot ovat siitä hupaisa elin, että jollain virikkeellä voi yrittää karkottaa toisen epätoivotun.

Huomasin, että olen käyttänyt häpeälaulua tai oikeastaan häpeähyräilyä. Akuuttitilanteessa se ei auta, mutta joskus jälkeenpäin se saattaa helpottaa hieman.