Ihmisillä on tapana rakastua keväällä, liittyy ilmeisesti jotenkin valon määrään.
L on niin rakastunut, että olen kateellinen. Rakkauden kohde on uudestaan löytynyt vanha heila parin vuosikymmenen takaa. Ryhdyin oitis miettimään menneltä vuosilta sopivaa seuralaista, johon voisin ottaa yhteyttä ihan vaan rakastumistarkoituksessa. Huomasin, että minähän olen jo jonain keväänä tehnyt sen. Ne kortit on pelattu.
Kateuteen liittyy kauhu kaikesta siitä sotkusta, joka tällaiseen liittyy. Mietin kahden ihmisen aikatauluja ja uusia ihmisiä, jotka rakastumisen myötä elämään tunkevat.
Itkin tänään katsoessani Bonusperhettä Areenasta, joka todistaa, että itku on pikkuisen liian herkässä. Töistä lähtiessäni sanoin "Minusta tuntuu, ettei minua oikeastaan enää tarvita". Kuulemma tarvitaan. Itsesääli on aidoin ja suloisin säälin muoto. Varsinkin kun siihen ei ole varsinaista syytä. Kaipaan johonkin, vähän kuin Tsehovin näytelmissä kaivataan.
Olen lähdössä ystävän kanssa huhtikuussa Pietariin ja ostimme liput Mariinski -teatteriin. Nyt sähköpostiini putoilee kyrillisillä kirjaimilla kirjoitettuja viestejä, joiden sisällöstä minulla ei ole aavistustakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti