Teoksen kirjakaupassa järjestettiin viimeinen runoraati (tapahtuma jatkuu kuulemma Työviksen lämpiössä). Kolmihenkinen ryhmä ruoti kuusi runoa, joista yksi oli mielestäni liian hilpeä ja toinen taas turhan romanttinen. Kirsi Kunnaksen värssy voitti kisan.
Kai Niemisen runo oli suosikkini, sillä siitä löytyi riittävästi ironiaa. Eräs kirjoitusystäväni kirjoitti aikoinaan blogissaan, että Kai Nieminen on jumala vaikka kaikkihan tietävät, ettei se voi pitää paikkaansa, sillä Antti Holma on jumala.
Katsoin tänään vahingossa peiliin enkä ehtinyt järjestellä kasvojani. Naamani roikkuu. Odotan aikaa, jolloin poskeni lepattavat jossain vyötärön korkeudella.
Yritän tottua siihen, että päivästä tulee yötä pitempi sekä siihen, että me suomalaiset olemme edelleen maailman onnellisin kansa.
Säädin eilen työtuoliani. Tarkoituksenani oli nostaa istuinosaa ylöspäin, mutta se keikahti alaviistoon niin, että olisin liukunut lattialle, ellen olisi tukenut jalkojaan tiukasti permantoon. Sen jälkeen painoin selkänojakampea ja sain sen tiukkaan etunojaan. Nauroin ääneen yksikseni. Kuvasin tietenkin ruolin ja jaoin kuvan kaikkialle ja sain 25 tykkäystä.
Patric Melrosen tarinoissa väitettiin, että heroiinistakin on helpompi päästä eroon kuin ironiasta.
(Tässä päivityksestä ei kannata etsiä logiikkaa, sillä sitä siitä ei löydy.)
4 kommenttia:
Loputon ironia on suojattomien ihmisten rakkain ja ennen kaikkea ainoa puolustautumiskeino, kirjoitti Sergei Dovlatov.
Erinomainen puolustautumiskeino sanon minä.
Kirjoitin just erääseen kommenttiin, että olen Jorma Uotisen fangirl, unohdin Antti Holman. Antti saa jaetun ykkössijan.
Ei herranjestas peiliin saa katsoa valmistautumatta. Ensin pitää laittaa kymmenkertaisesti suurentavalla lähipeilillä vähän kulmia, kohentaa hiuksia yms, huoleton hymy ja sit vasta saa katsoa kokonaisuutta.
Lapseni sanoi joskus, että näytän kummalta kun katson peiliin. Saattaa olla, että muut näkevät minut ihan erilaisena kuin itse näen. Tarkoitan muutakin kuin fyysistä olemusta.
Lähetä kommentti