Vietin normiperjantain: potilas lauloi minulle, melkein varastin kissan ja kuuntelin Eppuja livenä.
Eräs asiakas tarjosi minulle lippuja konserttiinsa. Sanoin, että en varmaan pääse kun ei ole autoa ja aamulla varhain on oltava sorvin ääressä. Kiitin miestä ystävällisestä tarjouksesta. Siitäpä mies intoutui minulle laulamaan kappaletta O sole mio. Mietin mielessäni, että tämä on kuin elokuvasta (dogmaelokuva, kuvattu käsivaralla).
Poljin pyörällä kotiin. Huomasin tiellä kissan, joka näytti omaltani. Arvelin, että kisuni on karannut. Kaappasin kissan syliini. Kissa kovasti tätä toimenpidettä vastusteli ja raapi kättäni. Puskasta ryntäsi kissan oikea omistaja. Olin juuri miettinyt miten kisun kuljetan, olinhan pyörällä ja vailla mitään kantokoppaa. Onneksi en ehtinyt kissaa viedä, olisi muuten minulla nyt kaksi kissaa oma ja varastettu.
Tapasin Paapan kapakan terassilla kaverin ja kävimme teltassa kuuntelemassa Eppuja. Eput eivät merkitse minulle niinkään musiikkia vaan muistoja ja yhteislaulukokemusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti