Mukava herätä lauantaiaamuun. Saan tehdä mitä haluan. Ensi töikseni leivoin sämpylöitä sillä seurauksella, että palovaroitin alkoi huutaa. Naapurit varmaan tykkäsivät, meni aika kauan ennenkuin sain tapeeksi korkeutta jalkojeni alle lopettaakseni metelin.
Kävin eilen teatterissa. Frenkelissä esitettiin Anna-Elina Lyytikäisen kirjoittama ja ohjaama näytelmä Hämähäkkimiehen kosto (harjoittelin tässä linkittämistä). Näytelmässä esiintyy innokas teatterin harrastaja ja hän sattui istumaan vieressäni. Kun hän alkoi huudella, oli ensimmäinen ajatukseni, että prkl näin tässä kävi, ostin kalliit teatterilipun ja jouduin jonkun hullun viereen. Pian huomasin, että tämä oli osa käsikirjoitusta.
Näytelmän henkilöt olivat aika yksioikoisia ja kliseisiä. Parisuhteen kuvauksesta tunnisti itsensä ja suhteen kommunikaatiovaikeudet. Juha Hurme sanoi, että katsojat haluavat näytelmän,joka naurattaa ja itkettää, tämä ei liikuttanut ollenkaan, nauratti kyllä. Hyvää viihdettä, ei paljon enempää. Sitäkin tietysti tarvitaan, ei sielua aina tarvitse repiä vereslihalle. Näytelmän Maria oli oiva laulaja.
Tanka-runot ovat miellyttäneet, ne olivat siis Tuomas Anhavan suomennoksia teoksesta "Kuuntelen vieras", kirjani on vuodelta 1967. Luimme näitä runoja koulussa, osa niistä on puhkikuluneita. Tässä vielä muutama:
Narihira
Ei tämä ole sama kuu
eikä kevät
kuin toisin keväin.
Yhäti sama olen
minä vain, minä yksin.
Tiesinhän minä:
tälle tielle tulisi lähtö.
Mutta eilen en tiennyt,
että lähtisin tänään.
Ono no Komachi
Olen niin yksin.
Ruumis: kelluva levä,
juuresta poikki.
Varmaan menisin myötä
jos virta kiidättäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti