Alahuulessani on pieni mustelma, joka näyttää siltä kuin olisin syönyt mustikoita ja mustikan mehua olisi valunut oikeasta suupielestän kohti leukaani. Alahuuli on enää juuri ja juuri havaittavasti turvonnut. Suupolin (huuleni leikannut) hammaslääkäri soitti minulle tänään ja kysyi pientä neuvoa ja sen jälkeen tiedusteli ystävällisesti vointiani, jonka mainitsin ihan hyväksi.
Puhelimessani on sellainen urheiluohjelma, jolla voin tarkkailla urheilusuorituksiani. Täten saatan teille raportoida, että eilen liikuin 11.8 km ja kulutin lenkilläni 628
kcal- 250 kcal (kahvi ja omenakakku vaniljakastikkeella, sen
kalorimäärän vedin hatusta, kulutus on nykyajan vempaimilla ja
satelliiteilla mitattu, eli täyttä totta). Lenkkiin kuului
Hatanpään kahvila ja käväisimpä myös käsityöläisten torilla. Lenkki
suoritettiin kävelemällä, siihen sisältyi pari laiskahkoa
velvollisuudentuntoista hölkkäpätkää ja Jake Nymanin
Onnenpäiviä ohjelman kuuntelua.
Luin kampaajalla uudesta dietistä, jossa ollaan armollisia itselle, itseään ei tarvitse rääkätä vaan saa maata sohvalla. En ihan ymmärtänyt, miten se johtaa laihtumiseen. Nykyisen helpon ravinnon saatavuuden ja koneellisten, lihasvoimia säästävien liikuntavälineiden keskellä laiha ja treenattu ihminen viestittää kaikille tahdonlujuuttaan ja paremmuuttaan.
Luin kampaajalla naistenlehteä,joka taisi olla Anna viime toukokuulta. Sen sivulla poseerasi 65-vuotias nainen, joka näytti häkellyttävän nuorelta. Hän näytti nuorelta juuri sillä tavalla kuin kaikki kasvonkohotuksen läpikäyneet vanhat naiset näyttävät.
Olen oivaltanut, etteivät lapseni enää tarvitse minua. Heillä on oma elämänsä, jonka keskiössä en sijaitse. Omalla tavallaan tuntuu helpottavalta, etten voi enää tehdä mitään. En myöskään voi enää vahingoittaa heidän sielujaan. Tehty mikä tehty. Sain luettua loppuun Siri Husvedtin romaanin Kaikki mitä rakastin. New Yorkilainen taidemaailma tuntui kaukaiselta. Jotkut ihmissuhteet vaikuttivat epäuskottavilta. Laajat Billin taidetta raportoivat kuvaukset olivat minusta uuvuttavia ja kirja oli surullinen. Nuoren Markin tarina kuitenkin kiehtoi ja toi pintaan tiettyjä muistoja omasta äitiydestä. Lähinnä luottamuksesta ja sen menetyksestä. Kirjassa luottamusta ei enää saavuteta, omassa elämässäni sain sen takaisin. Murrosikäisten lasten vanhemmille pitäisi perustaa tukipiirejä, joissa asioita ei kaunisteltaisi ja joissa saisi olla tosi huono. Kaikki eivät moisia piirejä tarvitse, mutta minä olisin sellaisesta hyötynyt.
4 kommenttia:
Et sitten ole samaa mieltä sen suoraan sanottuja pohjalaistotuuksia laukovan tädin kanssa, joka radiopakinassaan ihmetteli nykyistä vertaistukimuotia. Hän ihmetteli, miksi esimerkiksi laihtumista haluavat lihavat eivät kysy neuvoa laihoilta, jotka tietäisivät, miten laihana pysytään. Tai miksi huonosti käyttäytyvien teinien vanhemmat eivät kysy neuvoa hyvin käyttäytyvien teinien vanhemmilta? Mitä järkeä on keskustella lähinnä sellaisten ihmisten kanssa, jotka selvästi eivät ole itsekään osanneet ratkaista ongelmaa? Pohjalaistäti epäili, että syynä on se, että itse asiassa mitään ratkaisua ongelmaan ei halutakaan, vaan halutaan vain vertaistukea siihen, että asialle ei voi tehdä mitään.
Ei kai epäkelpo ihminen halua hakeutua täydellisyyksien seuraan vaan etsiytyy itseään huonompien joukkoon. Itsetunto nousee. En oikeasti ole koskaan ollut missään vertaistukiryhmissä, mutta välttelen täydellisiä kanssaihmisiä.
Eli ryhmissä etsitään itselle tukea, ei apua kasvatusongelmiin. Toisaalta hyvällä itsetunnolla varustettu vanhempi on todennäköisesti parempi äiti tai isä kuin huonolla itsetuntolla varustettu.
Hauska huomio tädillä,siinä saattaa piillä totuus.
Kun yhdellä tutulla oli suuria ongelmia murrosikäisten lastensa kanssa, joku psylologi oli sanonut että murrosikäisten tehtävä on tappaa omat vanhempansa, ja vanhempien tehtävä on pysyä hengissä. Kun omat lapseni ovat nyt murrosikäisiä, muistaan usein tuota... ja olen todennut että niin kai sen on. Helpotus on ollut niin suuri kun oma poika yhtäkkiä ei enää olekaan koko ajan vihainen ja mykkä vaan alkoi puhua, joskus jopa suorastaan hyväntuulisesti. Olen selviytynyt hengissä! Minäkin odotan sitä aikaa kun en enää voi tehdä mitään enkä voi enää "vahingoittaa heidän sielujaan".
Hyvinhän sä oot äitinä olon suorittannu, kun lapset on hengissä ja omillaa. Se piisaa.
Ite tiputan aina keväisin talven aikana tulleet liikakilot pois, jättämällä karkit pois siks aikaa ku oon taas omassa painossani. Ilman tuota painaisin varmaan jo 300 kiloo.
Lähetä kommentti