Pitääkö ymmärtää?

Istun nojatuolissa villasukat jalassa, Kerttu makaa sohvan selkänojalla ja aura-auto riipii katua ja korvia ikkunan alla. Minulla on pari vuosilomapäivää, jotka käytän tietysti artikkelin ja esitelmän viimeistelyyn, kunhan tästä tokenen.

Kirjoitin eilen Beatles faneista ja erityisesti siitä tosifanista, jonka vessa on sisustettu Beatles -aiheiseksi. Minä en ole koskaan ihaillut ketään oikein täysillä. Ihailun kohteet ovat olleet lukeneita miehiä, sellaisia, joiden jalkojen juureen voisin istahtaa kuuntelemaan ja viisastumaan. Olen fanittanut Torsti Lehtistä ja Claes Anderssonia, en kuitenkaan sisustaisi vessaa heidän kuvillaan.

Claes Andersson -vessan oven avaus voisi käynnistää pianojatsin, vessapaperiin olisi raapustettu runoja, seinät olisi päällystetty miehen kuvilla ja vessan seinään nojailisi hylly täynnä hänen romaanejaan ja näytelmiään, suomeksi ja ruotsiksi tietysti.

Hesarin kuukausiliitteessä toimittaja Ilkka Malmberg kertoo, miten yritti kuukausien ajan kuunnella ja ymmärtää Kaija Saariahon musiikkia, eikä valaistunut. Usein kuulee sanottavan, ettei taideteosta tarvitse ymmärtää voidakseen siitä nauttia. Ei niin, olen katsonut paljon modernia maalaustaidetta ymmärtämättä mitään, silti kokemus on ollut kiinnostava. Kuitenkin minun on ymmärrettävä edes jotain pystyäkseni haltioitumaan. Olen nähnyt, lukenut ja kuullut useita esityksiä, joita en ole käsittänyt ja jotka ovat tuntuneet tästä syystä hyvin pitkäveteisiltä.

Isäni halveksi kevyttä musiikkia, eikä taida arvostaa sitä suuremmin nytkään. Se ei tietenkään estänyt minua kuuntelemasta rockia (se suorastaan patisti minut rockin pariin), toisaalta olen kuullut vauvasta lähtien oopperoita ja Bachin kantaatteja. Kotona lukemista arvostettiin, mutta sitä ei rajattu yhtä tiukasti. Anni Polva oli "tietysti" roskaa, mutta dekkarit "sallittuja", oikeasti sai lukea mitä halusi. Kaveripiirissä piti kuunnella oikeaa musiikkia, jota oli tietysti progressiivinen rock eikä purkkapop. Olen aina osannut toimia kuten toiset sanovat, eikä riesanani ole ollut omia mielipiteitä. 

Kuuntelimme aikoinaan Jyväskylän kesässä Ravi Shankaria. En uskaltanut tunnustaa edes itselleni, että se oli minusta tylsää. Vasemmistolaiset ystävät hehkuttivat elokuvaa Luis Corvalanin sydän, joka olisi naurattanut pateettisuudessaan, jollei asiaan olisi kuulunut ottaa se tosissaan. No kyllä me vähän sille naurettiinkin, luotettavassa seurassa.

Nykyään voi hyvin tunnustaa katsovansa tai kuuntelevansa mitä vain. Jos joku kertoo katsoneensa 25 kertaa näytelmän Vuonna 1985, sitä pidetään vain hupaisana. "Kaikki" katsovat uuden Bondin ja Vain elämää ja Putous sarjat. En ole kumpaakaan sarjaa nähnyt,joten olen monen keskustelun ulkopuolella. Liikun jossain välimaastossa, taidepiireissä koen ulkopuolisuutta ja alemmuutta, joka johtunee siitä, että olen ulkopuolinen. N, joka opiskelee kirjallisuutta sanoi, että haluaisi lukupiiriin kuten minäkin. Hän ei halua kuitenkaan kirjallisuutta opiskelevien lukupiiriin. Ymmärrän häntä erinomaisen hyvin, sellaisessa lukupiirissä en uskaltaisi sanoa sanaakaan.