Luin tänään Hesarista (se oli luultavasti eilisen lehti, sillä olen hieman jäljessä maailmanmenosta) Viivin ja Wagnerin, jossa Wagner kirjoittaa jo ensi vuoden päiväkirjaa. Voisin tehdä saman: tänään päivystän, tulin töistä kotiin seitsemän maissa, söin ja makasin sohvalla tuijottamassa katon valkoista pintaa ja mietin, että uusi maali ei tekisi sille pahaa. Viivissä ja Wagnerissa on melkein aina yksi repliikki liikaa, ottaisin yleensä viimeisen pois. Useinmiten kirjoittamissamme teksteissä ensimmäinen lause on turha, selittelevä, Viivissä ja Wagnerissa se on viimeinen ja sen sanoo yleensä Viivi.
Potilas lähetti sähköpostia. Hän oli todennäköisesti poiminut nimeni ja työsähköpostini osoitteen työpaikan nettisivuilta, emme ole koskaan tavanneet. Viesti oli vaativa, uhkaileva ja luultavammin pikaistuksissa laadittu. Se oli lähetetty iPhonesta. Aiemmin olisi ollut hankittava kirjepaperia, kuori ja postimerkki. Etsittävä osoite suurella vaivalla, kirjoitettava haukkumakirje ja postitettava se. Siinä ehtii viha usein jo harmittavasti haalistua. Joskus oli mentävä tietokoneen ääreen, josta pääsi sähköpostiin puhelinlinjojen välityksellä tai sitten ei. Muistan vieläkin sen äänen, jolla kone otti yhteyttä ulkomaailmaan, saman äänen kuulee edelleen faxista, joka lojuu lähes tarpeettomana työpaikan sihteerien huoneen nurkassa. Nyt sitten viestin voi laittaa heti, ilman harkinta-aikaa vaikka kaupan kassajonosta.
2 kommenttia:
Ja niitä kassajonossa vihapäissään samantien tilitysviestien lähettämisiä on tullut kaduttua.
Kari Hotakainen opetti joskus, että kolme viimeistä virkettä voi poistaa. Ensimmäinen virke on varmasti usein turha.
Lähetä kommentti