keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Galleria Noesis

Kävin Viita-akatemian kolmivuotisen kirjoittajakoulutuksen. Pienestä ryhmästämme Marisha Rasi-Koskinen on julkaissut kaksi romaania ja nyt Mari Laaksonen runokokoelman Galleria Noesis (ntamo). Istuin kolme vuotta Marin vieressä: asetuin paikalle ensimmäisenä päivänä ja nökötin samalla tuolilla kolme vuotta, sellainen ihminen on, luonnostaan laiska siirtymään. Tuijotin seinällä roikkuvaa Lauri Viidan valokuvaa. Olin toiseksi vanhin sekalaisesta joukostamme, Mari nuorin. Mari näytti joka syksy uudelta, ihan kuin luokkakaverit koulussa  aina kesäloman jälkeen. Hän on voittanut lavarunouden suomenmestaruuden. Minä en ole voittanut mitään. Keitin kurssilla kahvit paikkani ansaitakseni ja hämmästelin toisten lahjakkuutta. Sen pöydän ääressä viimeistään ymmärsin, ettei se lahjakkuuskaan aina riitä, ei kirjoittajalle itselleen eikä varsinkaan kustantamoille.

Runoja (erityisesti vaikeita) yrittää ymmärtää kirjoittajan kautta. Kun runoilija kirjoittaa "Haaleaa taivasta vasten pysähtyneestä, tarkkarajaisesta savusta tunnistaa paleltuvat sormenpäät" näkee nuoren naisen värisemässä Sampolan pihassa, kylmänkankeat sormet puristavat tupakkaa. Ja kun "Keskitalven hyppytornissa, lähiön valaisemalla jäätiköllä, viima kuljettaa kevyttä lunta." tunnistaa Laajavuoren.

Tässä kirjassa tulee, lumi sataa loivassa vaa'assa, meressä ajelehtivat muovipullot, kaikilla maailman merenrannoilla kuuluu styroksin nahkean kituva ääni, mutta betoniaita huutaa "älä luovuta", joten  ei jää paha mieli. Jotain välillä luulee oivaltavansa, vaikkei (ehkä) oivallakaan.

Miksi jotkut runot on jaettu kappaleisiin, jotka eivät noudata tavallista kappalejakoa, vaan lause katkeaa ja jatkuu seuraavassa kappaleessa. Minua se ärsyttää.

Pitää lukea kirja uudelleen. Se on aika ohut, pakatttu muoviin, painettu Saksassa. Muovista irtoaa hintalappu helposti, kansi ei tuhriinnu liimaan. Kannen kuvan on piirtänyt runoilija itse.

"Sillä pystyn nimeämään värin. Kun yhä enemmän tuntuu kuin ei äidinkieltä ole. Kun puhuminen pojimmiltaan luopumista. Seisomme liian pitkien, mittaamatta jäävien, maan alle työntyvien liukuportaiden oikeassa reunassa. Enkä sano, mitä haluan. Sanon, minkä voin." 

2 kommenttia:

Nettimartta kirjoitti...

Käyn Pentikulman päivillä nautiskelemassa toisten kirjoittamisista ja toteamassa kuinka mielikuvitukseton itse olen. Lisäksi joka toinen torstai kokoontuu seutukuntani kirjoittajapiiri, jossa sanasepot rönsyilevät ilokseni, itse en tuota juuri mitään, enkä varsinkaan lue ääneen. Silti haluan kehittyä kirjoittajana? Ehkä siirryn kahvinkeittäjäksi, sen taidon osaan.

Heidi kirjoitti...

Minä olen ylittänyt sen ääneen lukemisen kynnyksen.