Aamulehdessä kerrottiin 103-vuotiaasta Hellä-neitokaisesta, jonka rakas paikallinen sanomalehtemme vei laivaristeilylle. Hellä sanoi haastattelussaan, että viini ja villit miehet ovat pitäneet hänet nuorena.
Olen tehnyt täysin epätieteellistä yksityistä tutkimusta siitä, mikä saa naisen elämään pitkän elämän. Vastaus on aina sama: "Olen tehnyt niin paljon töitä!" ja "Vierivä kivi ei sammaloidu".
Ne vähemmän nuorekkaat ja onnekkaat sanovat "En minä enää mitään tarvitse" tai "Pääsisi jo pois". Eräs tuttuni kertoi terveestä äidistään, joka ryhtyi jo nelikymppisenä vaikertamaan "Sitten, kun minua ei ole" ja testamentaamaan Arabian astioita ja Marmekon pöytäliinoja lapsilleen.
Meni yli kymmenen vuotta ennen kuin ymmärsin, että minähän voin kysyä potilailta mitä haluan. Vastaanoton luonnottoman lyhyt aika rajoittaa kyselyäni. Olen tavannut ihmisiä, joiden elämä on ollut erittäin mielenkiintoista, sekä hyvässä että pahassa. Väkivaltaa, henkistä ja fyysistä. Suvun salaisuuksia. Taloudellisia huolia. Rakkauksia. Lapsia ja lapsettomuutta. Aviopareja, jotka tulevat aina yhdessä vastaanotolle. Yksinäisiä ihmisiä. Työn ja työttömyyden nujertamia. Ja sitten äärimmäisen tylsiä itsekeskeisiä ihmisiä.
Ei aina jaksa kuunnella, kun asiat eivät oikeastaan minulle kuulu. Välillä taas jaksan. Niistähän voisi vaikka kirjoittaa. Jos voisi. Minulle olisi sopinut paremmin joku toinen ammatti, mutta ei tämä ole kuitenkaan ihan huono valinta ole ollut.
Työterveyslääkäri ja kirjailija Katri Lipson sanoi haastattelussa, että on suuri lahja ja etuoikeus, että potilaat uskoutuvat.
9 kommenttia:
Jo ihan sillä perusteella, kun kyselet potilailta muutakin kuin että miten polvi / selkä / syfilis jakselee, sovellut loistavasti lääkäriksi! :)
En todellakaan aina kysy, en edes ehdi. Mutta aina välillä kuitenkin.
Muuten, kurjin kohtaamiseni lääkärin kanssa tapahtui noin parikymppisenä. Kurkkuni oli kamalan kipeä ja toinen jalka haudassa ollut lääkärisetä a) teititteli minua eikä b) katsonut kertaakaan silmiin. Teitittelystä en kai viidenkympin kynnyksellä enää voisi ottaa nokkiini - onneksi sitä ei ole tapahtunut - mutta huoneenpielien pälyilystä katsekontaktin sijaan sanoisin varmasti!
Minä yritän aina uskoutua ja kertoa pahimmat pelkoni, mutta yleensä lääkärit huiskasevat minut hiljaiseksi. Viime kesänä oli yksi kesken eläkkeelläolon töihin takaisin lähtenyt lääkäri, joka oli kiinnostunut. Minulla taas kerran keuhko ronklasi,ja tämä lääkäri kuunteli silmät innostuksesta palaen minun epäilyni:vettä keuhkossa, rintasyöpään annetun sädehoidon jälkitila ja sidekudoistuminen. Melkein kuiskasin, että pelkään fibroosia. Lääkäri otti minut vakavasti, kuunteli sairastamishistoriani, teki tarkentavia lisäkysymyksiä kuin salapoliisi ja sanoi, että otetaanpa selvää. Hän kirjoitti kaikki minun "diagnoosini" röntgenlähetteeseen sekä minkä väristä ja paksuista ysköstä nousee. Ai, että minulla oli kuulluksi tullun olo. Ei ollut sitten mitään vakavampaa, vain jotain tulehdusta. Tauti parani ja minä vakuutuin.
Hän näki minun huolestuneisuuteni ja vastasi siihen paneutumisellaan.
En panisi myöskään yhtään pahakseni, jos lääkäri kysyisi, olenko stressaantunut yms.
Entisenä opettajana tiedän kyllä hyvin, ettei aina ole aikaa eikä jaksua valtavan aktiiviseen ja välittävään kohtaamiseen. Kaikki eivät edes tiedosta, että heidän työhönsä voisi liittyä mitään niin henkilökohtaista paneutumista tai pitävät sitä epäammatillisena.
Kyllä sitä kuulee kaikenlaista kun malttaa kuunnella.
Omahyväset ei oikein jaksa innostaa mutta kyllä sieltäkin takaa löytyy se ihminen, ujo, pelokas.
Enkä ainakaan minä voi heidän tarinaansa blogiini kirjoittaa. Sehän olisi luottamuksen rikkomista.
Mutta kiintoisa tarina taasen.
Juu, ei sitä asiakkaitten asioista saa kirjoittaa julkisesti.
Ikääntymisen näkyminen päällepäin vaihtelee tosiaankin paljon. Siihen taitavat vaikuttaa todella monet seikat: perintötekijät, elintaso, ruokavalio, sairaudet, mahdollinen vammautuminen, liikunta, työn kuormittavuus tai sen puuttuminen, sosiaalinen arvostus ja muu henkinen hyvinvointi, kohtalon iskut jne.
Näin vaihdevuosia juuri aloittavana lääkärinä olen aamuyön unettomina tunteina miettinyt, että varaanko tupla-ajan gynekologille kertoakseni kaiken mahdollisen asiaan liittyvän henkisen taakan ruuumiillisten oireideni lisäksi.
Aion varata.
Yleisläääkärinä koen ahdistavaksi sen, kun 20 min ajalle (usein hieman myöhässä) saapuu ennalta tuntematon potilas, joka ensi töikseen sanoo, että on monta asiaa. Huoh... Tähän nykyisin sanon (itseäni säästääkseni) että katsotaan mitä keretään...
Ennen olisin vain tyytynyt tilanteeseen.
Onneksi Doctorex ei halua kaikenmaailman tilastoja ja ei tarvitse tuijottaa tiimalasia. Mutta enivei, I feel your pain, ja koetan hoitaa kaiken mahdollisen ihan ite ja Terveysportin ohjeilla ennen lähetteen tekoa. Ja taisin nyrjähtää aiheesta, mutta mitäs siitä :-)
-Se kymmenottelija
Iän myötä tämä työ käy tosiaankin onneksi helpommaksi. Ei niillä Terveysportin ohjeilla aina tarvitse pärjätä, vaan saa soittaa jollekin asiasta tietävälle kollegalle.
joskus kävin pitemmän jakson samalla korvalääkärillä ja siellä todettiin kuulon sairaus. Tämä lääkäri puhui tietokoneelle vielä silloinkin , kun olin tutkimustuolissa. Ei siis mitään mahdollisuuksia saada kaikesta puheesta selvää. Se oli koomisen hauska tilanne, kun hänellä käy asiakkaina nimenomaan kuulovammaisia ja hän kertoi hoitovaihtoehdoista eli varma tieto, että potilas ei kuule ja diagnoosikin tehty. Tein omaa tutkimustani, että ottaako hän jossain vaiheessa katsekontaktin tai korottaako vähän ääntä esim. siksi aikaa, kun puhuu tietokoneelle. En siis tullut kuulluksi:) konkreettisesti, mutta huvittuneeksi. Ihan kuin joku pellenäytelmä ... Parin vuoden päästä tämä samainen lääkäri kysyi, miten jaksan töissä... Meinasin kiusallani kertoa pitkät tarinat, mutta
annoin armon käydä oikeudesta. Yleislääkäriltä vielä ymmärtäisin, toisaalta he (vähäisen) kokemukseni mukaan ottavat katsekontaktin todella hyvin ja ovat empaattisia.
jos jotain kertoo blogissa, niin eipä meistä taida kukaan pystyä päättelemään, kenen tarina on kyseessä. Ehkä voi arvata, että saattaa olla tameperelainen suurella todennäköisyydellä... Tai sitten jostain Lapista on porhaltanut blogin fani vastaanotolle, jos on jaksanut selvittää kaikki Tampereen lääkäri- Heidit. Jos nyt oletetaan, että blogissa käytetään oikeaa etunimeä, kaupunkia ja sukupuolta:)
Lähetä kommentti