maanantai 11. heinäkuuta 2016

Häpeä

Kuuntelin radiosta Juha Siltasen haastattelua. Miestä haastateltiin ohjelmassa, jossa katsellaan kuvia haastateltavan elämästä (kukaan muu kuin minä ei kuuntele kyseistä ohjelmaa). Siltanen sanoi, että eläimet ovat kielitaitoisempia kuin ihmiset: koiran voi viedä mihin päin maailmaa vaan ja se kommunikoi vaivatta paikallisten koirien kanssa. Sen ei tarvitse opiskella turistiespanjaa.

Juha Siltanen ei halua matkustaa, eikä hänellä ole kuulemma siihen varaakaan. Ymmärrän Siltasta. Itseään ei pääse pakoon vaikka menisi Mauritiukselle tai Sonkajärvelle. Ei Siltanen varmaankaan pakene itseään, tuli vain mieleen. Matkustaminen on vaivalloista. Kammottavinta mitä voin kuvitella on oleskelu "all included"- hotellissa. Olen kerran ollut, mutta toista kertaa en mene. En ole koskaan ollut yhtä pitkästynyt. Juomat maistuivat vetisiltä ja minulla oli vatsatauti.

Olen auttanut työssäni lukuisia ihmisiä pukeutumaan ja riisuutumaan. Puseron saa toisen päältä helpoiten vetämällä pään kaula-aukosta ja sitten onkin helppo kiskoa hihat. Tai no helppo ja helppo. Sukat saa päälle ja pois kätevimmin kun potilas makaa tutkimuspöydällä.

Eräs mies sanoi, että hän voi kyllä riisua farkut, mutta joutuu lähtemään vastaanotolta kalsareissa. Muistelin teinivuosia, kun yritin pesun jälkeen pukea ylleni tiukkoja farkkuja (se oli ennen stretch-aikaa). Onnistui parhaiten selällään maaten. Potilas kävi pitkälleen, vatsasta tuli littana ja napitin farkut ja kiristin vyön. Ei tarvinnut kenenkään lähteä kalsarisillaan kaupungille.

Luen Knausgårdin Taisteluni -sarjan kuudetta osaa (pinnasin hieman Hitler-esseessä). Karl Ove kertoo, miten mielisteli kuuluisia kirjailijoita kunnes muut alkoivat liehitellä häntä itseään. Millainen olisi todella tinkimätön prosaisti? Sellainen kirjailija, joka kirjoittaa kenenkään liehittelemättä yksin laaksossa itsepintaista, kiukkuista ja tinkimätöntä tekstiä, eikä edes lähetä käsikirjoitusta kustantamoon vaan hautaaa maahan ja aloittaa uuden kirjan (mukaeltu Karl Ovelta).

Teemalla haastateltiin Pirkko Saisiota, joka kirjoittaa yöllä ja juo samalla punaviiniä eikä tee kirjoitusvirheitä, mutta kirjoittaa kummallisia lauseita, jotka joutuu myöhemmin selvinpäin korjaamaan.

Tämä kirjailijoista. En voi enää tehdä mitään tekstilleni, seuraavaksi saan sen kirjaksi painettuna. Voi ihanuus ja häpeä. Varsinkin häpeä.

5 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

Kun sukuun levisi tieto blogistani, hävetti kamalasti, kunnes alkoi tulla positiivista palautetta. Kamalinta oli kun äiti alkoi lukea. ½ vuoden päästä siitä lopetin. Olin tarinoissani kertonut itsestä ja varsinkin suvusta, nimeä vaan vaihtaen.

Voit sitten eläkkeellä, jossain kirjailijakokouksessa kertoa, kuinka olet riisunut niin ja niin monta miestä eikä kukaan pyristellyt vastaan. Muut naiskirjailijat kuuntelevat ja ovat niin vihreitä kateudesta. Tärkeintä valokuvauksessa ja tarinankerronnassa on rajaus.

Olen kuullut niin paljon kertomuksia kamaluuksista matkustellessa että olen päättänyt viettää koko elämäni armaassa Suomessa ja hyvin olen viihtynny!

Minerva kirjoitti...

Katsoin saman ohjelman Saisiosta. Joudun katsomaan sen uudelleen, sillä sanoi jossain vaiheessa lauseen, joka oli äärimmäisen lohdullinen minulle. En vaan muista sitä enää...

Heidi kirjoitti...

Lohduttavaa oli ehkä se, ettei Saisio ottanut kirjoittamista kuolemanvakavasti ja että hänellä tuntui olevan monenlaista projektia, eikä hän käyttänyt kaikkea aikaansa romaanien kirjoittamiseen. Hupaisia nuo "salanimet", joiden taakse hän on piiloutunut ja miten hän onnistui hämäämään kaikkia. Se Eva Wein myi huonosti. Kukaanhan ei tuntenut häntä.

Minerva kirjoitti...

Ne Eva Weinit kirjat on minullakin hyllyssä (yhtenä pokkaripainoksena), mutten ole vielä lukenut niitä. Ehkä täytyy nyt ottaa ne kesän lukuprojektiksi.


Ehkä se oman tekstin häpeäminen on tarpeellinen vaihe, jotta siitä tekstistä pystyy päästämään irti. Ja jossain vaiheessa sitä tekstiä pystyy taas katsomaan hellyydellä ja ylpeydelläkin, koska siihen on varmasti aihetta.

Minulta ei ole julkaistu kuin se yksi novelli. Välillä se hävettää minua niin paljon, että tahtoisin vajota maan alle ja kadottaa koko tapahtuman vähintään omasta muististani, jos ei koko maailmasta. Mieluummin koko maailmasta. Luulen, että oikea kirjajulkaisu on kuitenkin loppujen lopuksi vähemmän tuskaisa. Onhan se aivan eri tavalla pitkäjänteisen työn tulos ja voimannäyte, josta voi olla ylpeä.

Heidi kirjoitti...

Häpeä on päällimmäinen tunne tällä hetkellä. Nyt vasta mietin, mitä ihmiset siitä ajattelevat (jos lukevat). Olen varastanut joitakin repliikkejä, joita olen lapsena vanhemmiltani kuullut ja yhden asian erään ihmisen facebook-päivityksestä. Pelkään, että tekstin lukenut kustannustoimittaja on erehtynyt raskaasti.

Siinä olet oikeassa, että työ on vaatinut melkoista pitkäjännitteisyyttä ja aikaa, jota sain vuorotteluvapaallani. Olen niin kyllästynyt siihen käsikirjoitukseen, etten voi sitä enää koskaan lukea.