lauantai 17. joulukuuta 2016

Sosiaalipsykologiaa

Osallistuin eilen kirjailijoiden pikkujouluihin. Jännitin tilaisuuteen menoa, sillä ovathan kirjailijat tunnetusti tavallista fiksumpaa porukkaa.

Suurin osa vieraista poistui iltauutisten aikaan. Se siitä taitelijamyytistä. Tilaisuudessa puhuttiin huomattava paljon rahasta. Ainakin enemmän kuin lääkärien pikkujouluissa.

Olisin halunnut jututtaa Antti Eskolaa, mutta en uskaltanut nousta tuolista, johon olin liimautunut. Olen lukenut hänen kirjoittamansa oppikirjan Sosiaalipsykologia lääkiksen pääsykokeisiin. Muistaakseni se oli mielenkiintoinen. Sosilaalipsykologia on näköjään edelleen myytävänä divareissa seitsemän euron hintaan.

Amerikkalainen sukkuloi juhlissa seurueesta toiseen tunsi hän ihmisiä tai ei. Suomalainen tekee ratkaisevan päätöksen (mihin istuu) heti juhlien ensi minuutteina. Se sitten määrittelee illan kulun.

Luen niin väkivaltaista kirjaa, että sitä lukiessa on välillä huilattava. Kirja on suomennettu nimellä Veren ääriin ja kirjailijan nimi on Cormac McCarthy. Kysessä on lännenromaani, jossa puhutaan välillä selvää savon murretta.  Jollain kummallisella tavalla kirja viehättää vaikka siinä murskataan hämmästyttävän usein sekä ihmisten että muiden luontokappaleiden päitä eikä kirjan aihepiirikään ole läheinen. Naiset mainitaan korkeintaan muutamassa sivulauseessa ja ne mainitukaan eivät ole yksilöitä vaan heidä luokitellaan sanalla huora. Miksi h-tissä tätä luen? En halua jättää keskenkään. Kai se on sitten kieli ja luonnonkuvaus. Takana on siis se aika, jolloin hyppäsin tähtitaivaiden, purojen, ruohonkorsien ja haukkojen  ylitse.




4 kommenttia:

Erja Metsälä kirjoitti...

Minäkin olin eilen pikkujouluissa, kivaa oli ja kymmenen aikoihin ajelin pyörällä kotiin. Kaupungissa tiet oli sulat mutta pakalla maa oli valkoisena, oli sumuista ja kaunista.

Tuo Veren ääriin on niin kummallinen kirja, se on ihan kauhea ja samalla niin hieno. Lukiessa tuli mieleen että se oli kuin loitsu tai rukous, kirjoitustyyli on niin jylhä. Luulisi, että siitä menisi hetkessä teho, että siihen saarnaavuuteen kyllästyisi, mutta ei. Minä ainakin luin ihan lumottuna viimeiseen pisteeseen asti.

Luin myös Kaikki kauniit hevoset, pidin siitäkin.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Luin myös tuon "Kaikki kauniit hevoset", joka oli helpompi ja pidinkin siitä kovin. Tämä Veren ääriin on vaikeampi tapaus. Näen molemmat kirjat jotenkin elokuvana.Katsoin lapsena paljon lännenelokuvia. Luin äsken Hesarin arvostelun kirjasta ja siinä sanotaan, että karu luonto on yksi kirjan päähenkilö ja se on totta.

Timo Lampi ☺ kirjoitti...



















Kun menin teatteriin töihin niin ystävät ja sukulaiset kyselivät että eiks oo mahtavaa kun tapaa niin paljon julkkiksia.

Vastasin että ne on ihan tavallisia ihmisiä, itte ne perseensä pyyhkivät.









Anonyymi kirjoitti...

Vanhemmiten tosiaan huomaa, kuinka kirjoja lukiessaan "hyppää" eri kohtia yli kuin ennen. Luen tällä hetkellä Boris Pasternakin " Tohtori Zivagoa" varmaan vuosien varrella kymmenettä kertaa. Monipolvisen juonen osaa jo ulkoa, mutta entistä enemmän ihastuttaa kielen rikkaus hänen kuvatessaan luontoa ja vuodenaikoja. Pieniä yksityiskohtia jotka tekevät kerrotun eläväksi.

Leppoisaa joulun alusaikaa

Toini Kymenlaaksosta