perjantai 10. maaliskuuta 2017

Tampere film festival 2

Tampere film festival-tapahtumaan pukeudutaan rennosti, mutta tarkasti. Huolellisesti valittuja kirppislöytöjä, bootsit ja tuima ilme. Elokuvien jälkeen annetaan vaimeat ablodit.

Elisen päivän aloitin kansainvälisellä kilpailulla teemalla Family ties. Ammattimaisesti tehtyä perinteistä ihmissuhde-elokuvaa.

Libanonilainen "On the ropes" kuvaa pariskuntia, joiden välejä saattaa vain arvailla. Vihjailuja, viipyviä katseita ja kuumaa merituulta. Ruokapöydässä uhka repeää yhteiseen nauruun.

Romanialainen "Crisis" kuvaa romaneja, jotka törmäävät byrokratiaan kun nuoren synnyttäjän pitäisi päästä sairaalasta kotiin. Tässäkään ei kaikkea selitetty puhki vaan mielikuvitus sai täydentää puuttuvat kohdat. Onnellinen loppu!

Saksalainen "Bei Wind und Wetter" oli mustavalkoinen animaatio, jossa puhuttiin alkoholismista. Masentavaa.

Kyproslainen Semele kertoi isäänsä kaipaavasta tytöstä. Isä oli selvästikin hulttio. Pieni episodi kaupassa kertoi paljon (isä piilotti tupakka-askin tytön taskuun kun myyjä ei ollut vielä paikalla).

Etelä-korealaisessa "Birds fly back to the nest" perheen isoäiti sairastaa diabetesta ja puhutaan jalan amputoimisesta, yksi tyttäristä tuo äidille ruokaa sairaalaan vaikka sairaalan terveysmuona odottaisi pöydällä. Sympaattinen elokuva.

Tunti Caroline Monnetin elokuvia pienessä salissa. Nuori ohjaaja tulee mikrofonin ääreen selittämään, että jännittää ja ettei hänellä ole elokuvantekijän muodollista koulutusta. Näytöksessä näytetään koko nuoren naisen tuotanto. Osa filmeistä vaikuttaa oppilastöiltä. Eniten minua kiehtoi dokumentti, jossa matkustetaan alkuperäiskansan omistamalla junalla Pohjois-Quebecissa, matka kestää 12 tuntia. Välillä juna pysähtyy ja matkustajat jäävät korkeisiin nietoksiin keskelle metsää.

Nyt on kiire, joten en ehdi käsitellä kansainvälisen kilpailun kolmatta osaa, jonka teema on Rikos ja rangaistus.

Mieleen jäi ainakin letkeä brittielokuva syyttömänä vankilaan joutuneesta miehestä ja väkivaltaisesta kostosta, joten se syyttömyydestä. Toinen brittielokuva Transit Zone kuvasi Calaisiin muodostunutta pakolaisleiriä sudanilaisen Teefan näkökulmasta. Kaikki pyrkivät Calaisista Englantiin monin tavoin vaikka rekan alla henkensä kaupalla. Ystävät syövät spagettia yhteisestä muoviastiasta. Lopussa Teefan istuu yksin ankean asuntonsa sängyllä, hän on luopunut unelmastaan, Englannista ja hakenut turvapaikkaa Ranskasta ja ikävöi Sudaniin.

Näin Plevnassa vilaukselta Hoo Moilasen, joka sai nyt kasvot. Kiitän Hoo Moilasta kaikista kommenteista.

2 kommenttia:

Hoo Moilanen kirjoitti...

Istuin eilen vain kahden tunnin päivän, sen Perhesiteitä.

Libanonilaisleffan mies taisi hypätä veteen viimeisen kerran? Se synnytyssairaalaelokuva jäi vähän ohueksi. Mustavalkoanimaatio jäi vähän kuristamaan kurkkua. Selenestä tykkäsin kovasti; hänen autuas ilmeensä, kun isä kantoi, voi. Se viimeinen oli myös symppis. Oli liikuttavaa, kun vähän statistiksi jäänyt isä pyysi jälkikasvuaan syömään. Eivät he ehtineet.

Olit livenä juuri niin välitön ja symppis kuin olin ajatellutkin! :)

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Kehutaan nyt toisiamme, sinäkin vaikutit mukavalta ihmiseltä.