Sopimus

Luin Kaj Korkea-ahon omaelämäkerrallisen (nyt kirjoitin sanan luultavasti oikein) kirjan Äitiä etsimässä. Romaani kertoo kahdesta homomiehestä, jotka kaipaavat omaa lasta. Haluavat perustaa perheen. He potevat voimakasta vauvakuumetta ja etsivät äitiä lapselleen. Prosessi on pitkä, mutta lopulta sopiva äiti löytyy ja lapsikin syntyy. Loppu on siis onnellinen. 

Miehet ja lapsen äiti kirjoittavat sopimuksen kumppanuusvanhemmuudesta. Sellainen sopimus olisi hyvä kaikkien vanhempien tehdä. Ei epäilystäkään, etteikö tulevaa lasta rakastettaisi ja hoivattaisi hyvin. Vanhempiakin on kolme ja sukulaisia liuta. 

Olen hankkinut lapseni vähäisin eväin ja ilman sopimuksia. Niinpä ero lasten isästä aiheutti lapsille monenlaisia murheita. Minulle tietysti myös ja epäilemättä lasten isällekin. Olisi varmaan ollut rankkaa, vaikka minkälaiset sopimukset olisi kirjoitettu, mutta olisihan lasta suunnitellessa hyvä ottaa huomioon ero tai vaikka toisen vanhemman kuolema.  Sopia kasvatusperiaatteista, joista sitten myöhemmin luistettaisiin. Neuvotella vanhempien vastuut ja menot omien kavereiden kanssa. Sitä paperia voisi sitten riitatilanteessa heilutella.

Luin somesta havainnon, että vanhoissa lastenkirjoissa lapset olivat pääroolissa,  ja vanhemmat korkeintaan mainittiin. Nykyiset lastenkirjat kirjoitetaan enemmän vanhemmille ja isovanhemmille. Eiväthän lapset niitä kirjoja osta, eivätkä sitäpaitsi liiku enää missään keskenään.  Aikuiset lähtevät mukaan pihalle ja leikkikentälle.

Minun on vaikea kuvitella, että vanhempani olisivat leikkineet kanssani (leikin kavereiden kanssa, hätätilassa siskojen) tai jotenkin puuttuneet asioihin, joita koulussa tai kaveripiireissämme tapahtui. En todellakaan ihannoi sitä aikaa, kyllähän lapsille tarjotaan nykyään huomattavasti enemmän turvaa tai ainakin joillekin lapsille tarjotaan ja toisille sitten taas ei.