Ihan kiva

Kirjoitan ammattilehteemme kolme koluminia vuodessa . Taitaa olla meneillään jo kolmas vuosi. Sopimus tehdään vuodeksi kerrallaan. Suurin osa kolumnisteista on ammattikirjoittajia. Toisen lääketieteellisen lehtemme päätomittaja sanoi minulle illallispöydässä, että he hakevat sellaista vakavia syvällisiä kolumneja kirjoittavaa henkilöä, ei siis pinnallisia höpinöitä suoltavaa kirjoittajaa (minun kolumnini, oma tulkintani, en tosin ollut tuohon toiseen lehteen tuppautumassakaan). Kirjoitukseni ovatkin lähinnä pakinoita lääkärin elämästä.

Kirjoitusprosessi etenee näin. Alan pohtia mistä voisin kirjoittaa. Päädyn johonkin heppoiseen aiheeseen. Väännän ja käännän sitä mielessäni työmatkatkoja polkiessani, illalla nukkumaan mennessäni ja ruokaa laittaessani. Vääntely ja kääntely kestää pari kuukautta. Kirjoitan tekstin (tämä vaihe on lyhyt, tunnin, pari). Naureskelen sille itsekseni (minulla on huono huumorintaju tai hyvä, riippuu kuka arvioi). Korjaan tekstiä muutamaan kertaan noin viikon välein ja olen hyvin tyytyväinen tuotokseeni. Laitan tekstin sähköpostin liitteksi ja saan vastauksen, jossa kiitetään tekstin lähettämisestä. Luen tuota vastausta useaan kertaan, etsin piilomerkityksiä. "Kiitos kolumnista!". Lyhyen vastauksen täytyy tarkoittaa, että se on HUONO. Alan hävetä sepustustani. Lehti tupsahtaa postiluukusta parin viikon kuluttua perjantaina, en uskalla lukea kolumnia. En voi olla lukemattakaan. Luen tekstin. Minua hävettää. Menen maanantaina töihin. Kukaan ei sano mitään. Se on siis HUONO. Sitten joku sanoo pitäneensä jutusta. Ehkä teksti ei olekaan täysin onneton. Kolumni unohtuu. Tulee uusia häpeän aiheita. Minusta tulee armollisempi omalle tekstilleni. Alan miettiä uutta aihetta.

Sukulaisten ei kannata antaa lukea tuotoksiaan. Äiti kärttää tekstiä, penkoo luonani vaivihkaa lehtipinoja.Annoin hänelle kerran kolumnini luettavaksi. "Ihan kiva", sanoi synnyttäjäni. En minä mikään Dostojevski ole, mutta "Ihan kiva" ei ole se mitä haluan kuulla.

Kävimme eilen U:n kanssa Mustalahden satamassa kuuntelemassa Marjo Leinosta. Naisella on mahtava lavakarisma. Hänen liikehtimisensä on persoonallista, hän on kuin siipiään värisyttelevä pikkulintu. Marjo L esitti Michale Jacksonia ja Amy Winehousea ja jopa yhden upean suomalaisen tangon. Samalla keikalla esiintyi kaunisääninen Susanna Hietala, joka jäi kuitenkin valjuksi naapurintytöksi elämää nähneen Marjon rinnalla. Mustalahden satamalla on kiinnostava esiintyjäkaarti, siihen kuuluu tänä kesänä edellä mainittujen lisäksi mm. M.A. Numminen ja Kauko Röyhkä.

Lähtisikö lenkille vai torille? Vai ensin torille ja sitten lenkille  vai ensin lenkille ja sitten torille? Vai lukisiko Mobergin Maastamuuttajia?  Kirja on julkaistu aikoinaan kirjakerhossa. Teoksessa on seitsemän osaa. Ostin tyhmyyksissäni kaksi ensimmäistä, vaikka divarin hyllyssä seisoi koko sarja. Seuraavalla kerralla jäljellä olivat osat 1-3, ostin kolmosen. Nyt tarjolla näyttää olevan osat 1-2 ja 6. Aikoinaan ihmiset ovat innostuneet ostamaan kaksi ensimmäistä osaa, koska ne olivat kirjakerhon kuukauden kirja. Into loppui useimmilla siihen, eikä muita osia ole liikenteessä siinä määrin kuin kahta ensimmäistä. Ensimmäinen osa pohjustaa tarinaa, jossa joukko ruotsalaisia lähtee 1850 Pohjois-Amerikkaan purjelaivalla. Se on osittain ikäänkuin dukumentti ajasta ja samalla se tutustuttaa kirjasarjan päähenkilöihin. Jopa Ruotsissa ovat rengit olleet isäntiensä omaisuutta, ja heitä on saanut piestä tarpeen mukaan. Toisessa osassa (jonka lopussa olen), lähdetään onnettomalla pienellä purkilla valtameren taa. Huomasin toisen osan puolivälissä, että alan tosissani välittää, miten noille ihmisille käy. Olisin jäänyt tätä lukukokemusta vaille ilman lukupiiriä. Musikaali Kristina från Duvemåla perustuu Mobergin Maastamuuttajiin. Minulla on siihen liput lokakuulle ja uudelleen menen katsomaan musikaalia lukupiirin kanssa ensi keväänä. Saan yliannostuksen Mobergia, mutta enköhän siitä selvinne.