sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Lilliputti

Vaeltelin eilen Marjatta Tapiolan retrospektiivisen näyttelyn läpi Helsingin taidemuseossa. Tauluissa näkyy jotain yhtäläisyyttä ihmisten valokuviin, ihmisen sisäinen ilme ikäänkuin säilyy vuodesta toiseen samana. Maalaukset lienevät vielä syvempiä valokuvia taiteilijan sisimmästä. Samat aiheet toistuvat, mutta saavat hieman eri muodon ja värin. Taulujen perusteella luo kuvan hyvin intohimoisesta ihmisestä, joka on nuorena ollut hyvin ahdistunut (kukapa ei olisi ollut). Kuuntelin myös oppaan selostuksen näyttelystä. Naisella oli kaulassaan punaisista puupalikoista tehdyt helmet. Opas sanoi kaikkien tunnistavan Tapiolan kolmen taulun mieshahmon. Yksi nainen kysyi "Kuka se on?". Jouko Turkkapa tietysti. Viimeisen miehestä lukemani jutun perusteella hän kaivaa päätyökseen kotipihaltaan kiviä. Kivet ovat miehen mielestä arkeologisia löytöjä, muiden silmissä ne ovat no, kiviä.

Tapasimme lukupiirin naisten kanssa Kosmoksessa. Kaikki puhuivat ja nauroivat toistensa päälle. Epäilen nähneeni ravintolassa yhden vuosien takaisen lyhytaikaisen heilan, jonka nimeä en saanut enää päähäni. Kovin oli harmaantunut, minähän en ole muuttunut lainkaan.

Näin uudestaan Kristina från Duvemåla musikaalin. Nyt käytin apuna käännöslaitetta ja myönnän, että edellisellä kerralla jotain meni ohi. Laulajat olivat edelleen upeita, musikaalin tanssit mitättömiä ja tarpeettomia (kai musikaaleissa on sitten oltava tanssia). Lavastus oli minusta kekseliäs ja tyylikäs (joidenkin mielestä liiankin vähäeleinen).

Pistäydyin Kiasman myymälässä ja ostin pannunalusen (milloin käytän pannunalusta?) ja muistikirjan, joita minulla on ennestään kymmeniä. Nappasin mukaani ilmaisen Imagen. Luin tänä aamuna lehdestä Juha Itkosen mainion Jörn Donner haastattelun.  Juha Itkonen pohtii mammutteja: Jörn Donner on mammutti, samoin on vaikkapa Esko Salminen, Urho Kekkonen oli mammuttien mammutti. Voiko kenestäkään nyt vielä nuoresta taitelijasta tulla mammutti, kun kaikkea on niin paljon: kirjoja, radioasemia, televisiokannavia, elokuvia ja presidentitkin vaihtuvat yhtenään...

6 kommenttia:

Kaisa kirjoitti...

Tapiolan tekemä presidentin muotokuva herätti vähemmän älämölöä kuin Wardin tekemä edellisen presidentin muotokuva. Puolensa kummallakin, itse epäilen pitäväni Tapiolan tyylistä enemmän.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Parempi olla ahdistunut nuorena kuin vanhana ;)

Heidi kirjoitti...

Kumpi on parempi: nuori, kaunis ja ahdistunut vai vanha, ruma ja ahdistumaton?

Heidi kirjoitti...

Marjatta Tapiolan taide on kuulemma tyhjän tilan taidetta (iso valkoinen kangas, jonka keskellä on kuva). Ovat ne taulut oikeasti hienoja.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Ahdistuminen on p-seestä, joten hetkeäkään miettimättä kallistun jälkimmäisen kannalle.

Sitä paitsi ikä tuo tullessaan monta hyvää asiaa. Ulkokuori vaan kulahtaa, mutta onko tuo niin vaarallista...

Anonyymi kirjoitti...

Täydellisiä ovat vain epätäydelliset, niin taiteessakin!