Todellinen viherpeukalo

Istuin eilen kirjastossa korjaamassa artikkelia, sillä homma pitäisi saada valmiiksi huomiseen mennessä, jolloin minulla on päivystys. Keskiviikkona lähden Joensuuhun. Siellä pidetään sen yhdistyksen syyskokous, jonka puheenohtajaksi olen narsistisessa kunnianhimossani ryhtynyt. Huomasin kirjastolla, että puhelin soi ja että soittaja oli vanha hyvä ystäväni. En vastannut, sillä kirjastolla ei pitäisi lörpötellä puhelimessa  vaan jatkoin artikkelin korjaamista. Inhoan sitä puuhaa. Kotiin tultuani soitin ystävälleni: "Olit soittanut?". Ystävä oli ollut leikkauksessa ja halusi kertoa sen onnistuneen hyvin ja olevansa jo kotona ja käyneensä jo miesystävänsä kuljettamana torikahvilassa. Ystävä oli kertonut leikkauksesta minulle viime viikonloppuna ja olin unohtanut koko asian.

Olen elänyt illuusiossa, että voin pitää yllä ystävyyssuhteita, kirjoittaa tekelettä, joka on loman jälkeen taas jumiutunut 50 sivuun, päivystää kolme kertaa kuussa (yksi päivystys sijoittuu aina viikonloppuun), hoitaa yhdistyksen puheenjohtajuutta, vähän kehittää työtäni ja ammattitaitoani ja tehdä pienimuotoista tutkimusta. Nyt olen tajunnut, etten kykene tähän kaikkeen. Jotain pitää jättää pois tai käy kehnosti.

Kaipaan ihmisiä, mutta on ihanaa viettää välillä aikaa yksinäänkin. Näin yksin asuen siihen tarjoutuu tilaisuuksia. Olen lukenut Merete Mazzarellan uuden kirjan Elämä sanoiksi ja nyt aloitin Stephen Kingin kirjan Kirjoittamisesta. Olen metsästänyt jälkimmäistä divareista onnistumatta (olisin halunnut sen omaksi), mutta hain sen lopulta kirjastosta. Aloin kirjan myötä muistella lapsuuden hoitajiani.

Äitini kertoi, että hänen äitinsä ja isäni äiti (isänäiti haukkui aina äidinäitiä minulle, mutta vielä enemmän hän kuitenkin morkkasi äitiäni) riitelivät siitä, miten minua tuli kylvettää. Äitini oli tuolloin 19-vuotias ja tästä syystä melko avuttomassa tilassa. Olen jo aiemmin kertonut, että asuin vuoden verran äidinäitini luona pienellä paikkakunnalla, jossa hän opetti kovakalloisia savolaisia lapsia lukemaan. Olin tuolloin vuoden vanha ja minusta piti siellä huolta kotiapulainen, josta minulla ei ole mitään muistikuvaa. Mummo omisti matkamallisen urkuharmonin, jota hän polki kiukkuisesti, kun lapset lauloivat virsiä. Mummo oli kuulemma ankara opettaja. Mummon isä oli pappi. Mummo oli retkahtanut stuerttiin, joka oli kuulemma hyvä seuramies. Muuten hän ei kenties ollut ihan miehistä parhaita, sillä jäi työreissullaan Amerikkaan, eikä enää palannut. Mummo jäi yksin kahden pienen tytön kanssa. Vähäisessä puukoulussa oli oppilaille ulkovessat, joissa oli monta reikää suorassa rivissä ja kovaa vessapaperia, jota piti pehmitella käsien välissä.  Muistikuvani  mukaan savolaisten pientilojen lapset olivat päällystäneet koulukirjansa sanomalehtipaperilla.

Muisteleminen loppuu tältä erää. Kahvi on valunut kannuun ja kananmuna kypsynyt sopivasti. Lähden nauttimaan aamiaisesta ja Hesarin antamasta kirjallisesta viihdykkeestä. Menen tänään katsomaan kurssikaverini siirtolapuutarhamökkiä. Haaveilin joskus samanlaisesta, kunnes luin ilmoituksen, jossa mökkiä tarjottiin vain todelliselle viherpeukalolle.