torstai 25. helmikuuta 2016

Jonotan kirjastoon

Viittä vailla kymmenen kirjaston oven edessä velloo muodoton ihmisjoukko. Päiväkotilapset seisovat käsi kädessä. Heillä on yllään huomioliivit, joiden helmaan on tussilla kirjoitettu puhelinnumero. Ekaluokkalaisilla ei ole liivejä ja rivikin rakoilee. Iäkkäät naiset ryntäävät ovesta ensimmäisenä, sillä he ovat kiireisimpiä.

Olen oppinut käyttämään melko rennosti sanoja hylsy ja kässäri. Puhuin eilen tyttäreni kanssa puhelimessa ja mainitsin kässärin, jonka olin antanut hänen(kin) luettavakseen sanoen "Jos tämä on sinusta huono, ei sinun tarvitse puhua tästä koskaan mitään". Tämä tapahtui joskus syksyllä, jonka jälkeen tytär ja hänen tyttöystävänsä muuttivat Helsingistä Turkuun, tytär opiskeli pitkiä päiviä ja he hankkivat Espanjasta löytökoiran.

Tytär sanoi "Olen unohtanut sanoa, että tykkäsin tekstistäsi". Olin ollut hienotunteinen, enkä kysynyt hänen mielipidettään, sillä arvelin hänen pitävän kässäriäni nolona ja asian sanomista hankalana (olinhan tavallaan kieltänytkin sen häneltä).

Miten moni väärinkäsitys saattaakin muotoutua tähän tapaan ja miten helposti sen voisi poksauttaa kysymällä asiaa. Kysymys on pieni neula joka laskee ilmat suuresta ilmapallosta.

Olen perheestä, jossa on ollut tapana vaieta, varsinkin tärkeistä asioista, joten olen oppinut tulkitsemaan ihmisten sanojen välejä, ilmeitä ja äänenpainoja. En käytä hymiöitäkään: jos joku ei ymmärrä, niin se joku on pönttö, eikä siitä kannata välittää. Ehkä tapojaan kannattaisi joskus muuttaa.


1 kommentti:

Partapappa kirjoitti...

Mukavampaa on jutella kasvokkain. Monta väärinkäsitystä tulee jos ei nää keskustelukumppanin kasvoja, tarkoitan että täällä sosiaalisessa mediassa "jutellessa".

Koskakohan itse pääsen lukemaan kirjaasi...