Elämä on suorakulmio

Katson joka aamu kalenteria, johon on painettu kuvia Rothkon maalauksista. Se ei voi olla vaikuttamatta minuun. Elämästäni on tullut suorakulmio. Tässä kuussa siinä on heleät värit, heinäkuussa se on maalattu synkein vedoin.

Anna-Leena Härkönen puhuu Hesarissa masennusjaksoistaan. Hän liittää masennuksen kirjailijantyöhön ja sen yksinäisyyteen. Elämässäni on ollut alakuloisia vaiheita ja väsymystä. Nyt kun kirjan julkaisemisen tuoma noste on ohi, tuntuu jotenkin lattealta. Väsyttää. Olen kertonut tämän jo aiemmin: Kun taas kerran valitin väsymystä, lapseni sanoi kyllästyneesti "Ilmoita sitten kun ei väsytä".

Olin eilen juhlissa, joissa oli vain naiskirjailijoita. Juotiin viiniä ja syötiin vegaanisia makupaloja, tahnoja ja leivonnaisia. Osa vieraista istui lattialla. Jokaisen kirjailijan kirjoja en ole lukenut, eikä sitä kukaan onneksi edes odota. Keskusteltiin ajasta (aika on ihan loputon keskustelunaihe, voittaa sään), Syksy Räsäsestä, kotieläimistä, deja-vusta ja televisiosarjan käsikirjoittamisesta.

Sarjaa kirjoittaa ryhmä ihmisiä. Jotkut suunnittelevat mitä tapahtuu ja toiset naputtelevat dialogin. Sarjassa ei voi olla paljonkaan hiljaisuutta, joten oikeastaanhan kaikki on dialogia ja siksi sitä on oltava paljon. Kirjoittajat allekirjoittavat sopimuksen, etteivät kerro tulevista tapahtumista eivätkä heitä käsikirjoitusta paperinkeräykseen vaan silppuriin.

Minulla ei ole mitään syytä alakuloon, sillä olen löytänyt kirjoittamisen myötä uusia mielenkiintoisia ystäviä ja tuttavia. Emme puhuneet sanaakaan sotesta. Nyt on pakko sanoa, että terveydenhuollon alalla työskentelevät ihmiset ovat myös kiinnostavia ja erinomaista seuraa vaikka sotesta puhuttaisiinkin. On ihanaa, että on kaksi erilaista elämänpiiriä.

Istun taas kerran junassa matkalla vanhempieni mökille. Haen lapsuudenkuvia, sillä tarvitsen niitä radio-ohjelmaa varten.