sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Ämmäjarru

Jussi Chydenius haastattelee taiteilijaperheiden jäseniä radio-ohjemassa Sukuvika (löytyy Areenasta).

Pirkko ja Elsa Saisio kertovat ohjemassa miten boheemia heidä perhe-elämänsä oli. Oma lapsuuteni on ollut porvarillinen, enkä ole silloin tuntenut ainuttakaan taitelijaa, mutta lapseni ovat eläneet huithapeliperheessä, ränsistyneessä hometalossa, jonka pihamaalla tallusteli kanoja. Aikoinaan milloin mikäkin lasku jäi maksamatta. Puhelin suljettiin usempaan otteeseen. Yhtenä aamuna löysin taidemaalarin keittiön pöydän alta. Tämä boheemius tai holtittomuus oli lähtöisin ex-miehestäni, sillä olen turvallisuushakuinen. Ämmäjarru, kuten eräs kaverini suutuspäissään vaimoaan nimitti.

Sisarukset Tiina ja Sinikka Nopola ovat kirjoittaneet monta lastenkirjaa yhdessä. Sinikka Nopola sanoi ohjelmassa, ettei häntä ole koskaan aiemmin kutsuttu taiteilijaksi. Kuka sitten on taiteilija? Onko vaikeaselkoinen runoilija taitelijampi kuin vaikkapa lastenkirjailija (Sinikka Nopola on kirjoittanut muutakin kuin lastenkirjallisuutta)?

En ole taitelija ja pelkään taiteilijoita (tosin nykyään vähemmän kuin ennen), mutta haluaisin ehkä olla oikeampi kirjailija.  Noloa, vähän kuin pikkutyttö, joka haaveilee prinsessan ammatista.

Voi tietysti miettiä, miksi pitää olla yhtään mitään. Olen kuullut väitettävän, ettei onnellinen ihminen kirjoita, mutta kirjoittava ihminenkin voi olla onnellinen. En tietenkään muista mistä tämä on viisastelu on peräisin. Joku hyväksytyksi tulemisen tarve on ainakin osittain taustalla, sillä voisihan sitä kirjoittaa ihan vain itselleen.

Pitäisi tehdä hatara kooste tästä vuodesta, jotta sen voisi heittää pois kuin biojätepussin vaikka tämähän on vain yksi päivä muiden joukossa. Kuubassa vanha vuosi valutettiin hanasta muoviämpäriin ja kaadettiin pihamaalle. 

7 kommenttia:

AilaKaarina kirjoitti...

Ainakin kirjoittamisen hetkellä onni on läsnä. Yksinäisyys, siis kaikkinainen, joka juuri oli puhdasta surua, muuttuu tärkeäksi, muuttuu iloksi. Kirjoittaminen on vaikeaa, sanoja ei löydy, tuotos on aina torso siitä, mitä olisit halunnut kirjoittaa. Mutta kirjoittaminen on jakamista. Kirjoittaminen on rakkautta eikä sitä voi ängetä pöytälaatikkoon? Hyvää vuodenvaihdetta. Huomenna on samanlainen päivä kuin tänään - toivottavasti ja toivottavasti ei ihan. Tai sitten toivottavasti on. Eeva Kilpeä lainatakseni: "Aina voi tapahtua jotain hyvääkin" - jotenkin näin se taisi mennä.

Outo Paimen kirjoitti...

Minun eräs tuttavani kuului J. Leskisen lähipiiriin tämän eläessä ja hääp kertoi että laskuja saattoi kerääntyä ties miten paljon ja vasta sitten kun ne olivat lähestulkoon ulosotossa, kaikki maksettiin ns. köntässä. Toinen ao. taitelijaan liittyvä juttu oli hänen suorasukaisuutensa tai omalaatuinen tapansa hoitaa asioita, kerran näet ilmeni viemäriongelmia jolloin Juice otti luurin käteensä, soitti Tampereen Jätevedenpuhdistamolle ja sanoi: "Juice Leskinen tässä päivää. Juice Leskinen hukkuu paskaan" ja löi luurin kiinni. Ei kuulemma mennyt kauaa kun tontilla hääri kaupungin miehiä ja ongelma poistui.
Tietenkään en näitä voi eikä ole tarvettakaan todistella, mutta hänen haastattelujaan katselleena ei tuota vaikeuksia uskoa että näin on todella tapahtunut ja tämä tuttavani vakuutti puhuvansa totta. Mene ja tiedä.

Heidi kirjoitti...

Paimen: Voin kuvitella, että J.Leskinen on ainakin kertonut asian näin, mutta arvioisin, että vastuu jää tässä kuulijalle.

AilaKaarina: On kirjoittamisessa hetkittäisiä onnistumisen tuntemuksia. Välillä omaa tekstiään tuijottaa ja miettii, että olenko oikeasti kirjoittanut noin, tuohan on ihan hauskasti sanottu.

Leena Laurila kirjoitti...

Kuuntelin sattumalta saman Saision naisten haastattelun. Aavistin siinä ikiaikaisia jännitteitä äidin ja tyttären välillä - vaikka heidän suhteensa on selvästi oikein lämmin ja hyvä. Tytärtä ärsyttää joka ikinen pieni asia, minkä äiti sanoo, jos se vähänkin poikkeaa siitä mitä itse ajattelee. Vanhaa äitiä ei niin ärsytä. Senkin voi uskoa, että boheemius ei jätä lapseen jälkiä, jos on välittämistä. Mutta jos äiti saa tappouhkauksia, siinä perusturvallisuus järkkyy.

Hyvää uutta vuotta!

Timo Lampi kirjoitti...

Tärkeintä on elää tässä ja nyt.

Juisekin oli aivan tavallinen ihminen silloin, kun oli orkesterinsa kanssa studiossa. :)

Mukavaa ja onnellista uuttavuotta sulle, Heiri!!

Outo Paimen kirjoitti...

JUu se voi olla just näin sillä olihan Juice varmastikin aika persoona mutta on myös totta että nämä lähellä pörräävät siipimiehet käyttävät heti reilusti värikynää kertoessaan näitä juttuja.
Rauhaisaa alkavaa vuotta, onneksi täällä metsän keskellä ei kuulu kuin vaimeaa, silloin tällöin voimistuvaa kumua. Jos olisin kotosalla, niin naapuruston kersat olisivat aloittaneet sen stanan räjäyttelyn heti kuuden jälkeen.
Eräs vuodenvaihde entisessä elämässäni olin niin kettuuntunut elämään ja varsinkin raketteja etuajassa lähetteleviin kakaroihin, että vakavissani (ja jonniinmoisessa hönössä) laskeskelin kuinka paljon ruutia eli yhteen sidottuja raketteja tarvitaan about kolmekymmentä kiloisen äpärän taivaalle lennättämiseen. Loppupelissä sen verran ettei mun pesoni olisi riittäneet ja toisekseen Cape Kennedystä sammuivat valot ennenkuin ajatus ehti kyteä pitempään joten hyvä niin. Siitä (onnistuneesta lennätyksestä) olisi voinut pian saada lempinimen "juri" tai "Herra Gagarin".

Heidi kirjoitti...

Minua eivät nuo raketit ärsytä. Katsoimme niitä Tammelassa kerrostalon tuuletusparvekkeelta. Nyt olen jo kotona.