perjantai 15. joulukuuta 2017

Helvi

Tänäkin jouluna järjestetään kampanja, jossa lähetetään joulukukkia yksinäisille vanhuksille (kukkakauppojen luettelo löytyy netistä). Ostin Helville, 84 v, amarylliksen ja kirjoitin valmiiseen korttiin joulutervehdyksen. Tippa silmässä kuvittelin Helviä yksiössään avaamassa kyhmyisillä sormillaan kukkapakettia. Taustalla soi tietysti "Varpunen jouluaamuna".

Helville ostin punaisen amarylliksen ja itselleni seitsemän euroa kalliimman valkoisen kukan. Myyjä lohdutti minua väittämällä, että huonosti näkevä vanhus erottaa helpommin punaisen kukan.

Yksittäiselle ihmiselle lahjoittaminen tuo jostain syystä enemmän mielihyvää kuin nimettömälle epämäämäiselle ihmismassalle antaminen. Tästä syystä minulla on kummilapsi Ugandassa. Kummilapsi tuottaa ikävä kyllä huonoa omatuntoa: Maksu menee tililtäni automaattisesti kuukausittain, mutta ainuttakaan kirjettä en ole lapsirukalle kirjoittanut. Siellä se poika odottaa turhaan joulutervehdystäni.

Oman mummoni nimi oli myös Helvi. Hän kirjoitti minulle säännöllisesti. Helvi kuoli vuosia sitten. Täytyy tunnustaa, että kirjekuoreen lisätty seteli kiinnosti minua enemmän kuin Helvin kirjeet.

8 kommenttia:

Seija kirjoitti...

Voit lohduttautua sillä, että todennäköisesti Ugandan poikaakin kiinnostaa enemmän raha,kuin joulutervehdyksesi.
Teet niin tai näin, aina on syyllinen olo, eikö?

Heidi kirjoitti...

Niin on. Raha on kuitenkin tärkein vaikka sanotaan ajatuksen olevan sitä.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Tuttu tunne täälläkin, ja ihan omienkin kanssa. Nyt kun olen antanut rahaa, ostan kuitenkin siihen päälle kirjan tai vaatekappeleen, kun raha yksinään tuntuu niin kylmältä. Sama kuin söisi dieetillä suunnitellut ruuat ja kuitenkin lisäksi sen mitä ennenkin.

Minä annan Planille ihan kasvottomasti kuukausilahjoituksen. Sitä ei edes muista, ja kun ei ole nimettyä lasta, niin ei tule syyllisyyttäkään.

Heidi kirjoitti...

SPR:lle annan myös kuukausilahjoituksen, olin varmaan ensimmäisiä, jotka lankesivat aikoinaan feissareihin.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Minulla oli kerran vähän aikaa kummilapsi Intiasta, tyttö. Hän kirjoitti suloisia kirjeitä kauniilla käsialalla. Äkkiarvaamatta veljet ilmoittivat, että koulu loppuu nyt, tyhmä tyttö. Olen monesti miettinyt, että syy ei varmaankaan ollut tyhmyys, vaan se, ettei tyttölasta haluttu kouluttaa. Jäi pettynyt olo. Parempi kokemus oli Moses-niminen poika Keniasta, joka oli yhteisenä kummilapsena opettajainhuoneporukalla. Avustimme Mosesta lukion loppuun, ja muutaman vuoden päästä hänen nimisensä oli ministerinä. Olen ajatellut, että kyllä se varmaan oli meidän Moses, etu- ja sukunimi sama, vaikka ei voi olla varma.

Anonyymi kirjoitti...

Heidi kirjoitti...

Miten tuo sydän tehdään tänne?

Hoo Moilanen kirjoitti...

Ilmoittaudun hyvien ihmisten joukkoon kummilapsineni. Tai siis minulla oli sellainen. (Tuo hyvä ihminen -läppä tuli siitä, kun nolottaa kertoa tuollaisista asioista, ettei kukaan vaan luulisi minun kuvittelevan olevani hyvä ihminen sillä perusteella ja vielä mainostavan sitä.)

Niin, Plan-kummipoikani tuli täysi-ikäiseksi viime vuonna ja kummius loppui siihen. Planilta tuli kirje, jossa kerrottiin asiasta ja samaan kirjeeseen oli ympätty tietoa uudesta kummilapsiehdokkaasta anovine katseineen. Rasti ruutuun vaan -periaatteella ja kummius vaihtuu lennossa.

Tuo toimintatapa oli minusta hiukan tökerö. Laitoin heille meiliä ja kerroin, että minusta olisi ollut hienotunteista kertoa kummiuden päättyvän lähiaikoina ja voit miettiä, haluatko jatkaa kummina toiselle lapselle, "palaamme asiaan ensi kuussa" -tyyliin. En kokenut suurta luopumisen tuskaa Arafatista, mutta aikamoista liukuhihnameininkiä.

Planilta vastattiin ymmärtäväisesti. Ja seuraavassa kuussa (?) tuli postia siihen malliin kuin olisin alkanut kummiksi uudelle lapselle. Silloin hiukan hiillyin ja laitoin sähköpostia, että älkää nyt hyvät ihmiset tehkö minusta väkisin uudestaan kummia, kun en ole siihen lupautunut. He pahoittelivat - oli käynyt erehdys.