Vuosikymmeniä sitten puhuimme bändien roudaustauoilla itsestämme ja niin nytkin. Silloin joskus varpaat kihelmöivät epävarmaa parinetsintää, nyt mukana kulki puoliso tai sitten olimme liian laiskoja mihinkään sellaiseen viittaavaan.
Olihan se nostalgia suloista ja laulut tuttuja. Tänään ei okseta, eikä edes väsytä. Etenen selkä edellä kohti Tamperetta ja karkoitin hiljaisuudellani vanhan harmaapukuisen miehen vierestäni. Mies käytti kävelykeppinä narulla yhteen sidottua sateenvarjoa ja kävelysauvaa.
Kävin kylässä, söimme ja makasin ruokalevolla Beatles-tyyny päänalusenani. Juttelimme punarinnasta, joka oli hiljattain pyrähtänyt puutarhatuolin selkänojalle. S esitteli puutarhatontut. Muutama tonttu kärsii vaikeasta alkoholiongelmasta, kaikilla keraamisilla hiippalakkipäisillä otuksilla on nimet kuten tietysti omenapuillakin.
Nukuin yöni Kuopion rautatieaseman majoitusliikkeessä, jota entisen mieheni sisko pitää. Huoneessani seisoi neljä sänkyä, joista yhteen kävin makaamaan vaikka kiusaus oli kokeilla kaikkia. Maukkaan aamiaisen jälkeen oli helppo hypätä junaan.
2 kommenttia:
Nostalgia on ristiriitaista. Minusta siihen on helpompi vaipua pelkästään kuunnellen kuin katsellen. Kävin Kulttuuritalolla muutamia kuukausia sitten tarkoituksena kuunnella lähinnä Eero Raittista. Jotenkin haikeaa kun kaikki vanhat rokkarit olivat niin kankeita vanhuksia, kitaroidensa ylle kangistuneita. Keep on rockin me all night long, beibi ei ollut ihan uskottavaa. Eero Raittinenkin oli vähän eksyksissä.
Tuo on totta, mutta kollektiivinen nostalgiakokemus jää tuolloin pois.
Lähetä kommentti