Sain aamulla aivastuskohtauksen, jonka jälkeen pyyhin kännykän näytön räkäroiskeista. Ihan kirkasta limaa se oli. Aikoinaan keuhko-osaston potilaat esittelivät aamun lääkärinkierrolla keltaisia, vihreitä ja punaisia ysköksiä joita olivat purkkeihin tai kaarimaljoihin rykineet. Kirkas lima ei ollut hyvä, sillä siitä ei ollut yskösnäytteeksi.
Kirjoittaminen on tuntunut viime aikoina tarpeettomalta, tyhjältä ja sisällöttömältä. Typeriä sanoja peräkkäin. Tänään sain taas jostain syystä kirjoitettua ja hetkellisesti jopa nautin siitä.
Menen lauantaina Pirkkalaiskirjailijoiden järjestämään työpajaan "Runon hohtoa kumisaapasprosaisteille", jota vetää runoilija Susinukke Kosola. Työpaja on viiden tunnin mittainen ja sinne osallistuu oikeita kirjailijoita ja minä, joten olen hermostunut, mutta samalla innostunut. Pelkään runoilijoita, erityisesti Susinukke Kosolaa.
Läppärini on pölyn ja kissankarvojen peitossa. Claes Ohlssonilta saa kuulemma ostettua ilmaa, jolla sen voi puhdistaa. Päässäni soi Hectorin Mandoliinimies "Minä vuori-ilmaa pulloon voin laittaa tietenkin..."
En minä Susinukkea oikeasti pelkää. Olen ainakin osittain päässyt runoilijapelostani altistumalla runoilijoiden seuralle. Varovainen hyposensibilointi auttaa runoilija-allergiassakin.
2 kommenttia:
Runoilijat ovat pelottavia. He osaavat kirjoittaa sanoja, joista jotkut pääsevät hurmokseen, mutta joista minä en ymmärrä mitään. Pahinta on se, kun luetaan vaikka "kissa" ja se tarkoittaakin jotain aivan muuta kuin naukuvaa kotieläintä. Mistä voi tietää mitä runoilija tarkoittaa?
Tuo on yksi niistä kaikista pelottavista puolista. Kissa ei ole välttämättä kissa, mutta toisaalta saattaa ollakin.
Lähetä kommentti