Olen lukenut, että kulttuurin harrastaminen pidentää ikää. Moni terveelliseksi mainittu asia muuttuu kuitenkin liikaa nautittuna epäterveelliseksi, ei rasvaliukoisia vitamiinejakaan voi mielin määrin popsia. Olen viikon sisällä käynyt teatterissa, elokuvissa, konsertissa ja taidenäyttelyssä. Kirjastokäyntejä en kehtaa edes mainita.
Luin tällä viikolla Katriina Huttusen kirjan Surun istukka (Kustantamo S&S, 2019). Surun istukka kertoo kirjailijaa muistuttavasta naisesta, jonka tytär teki itsemurhan 26-vuotiaana (näin kävi myös kirjailijalle). Huttunen on suomentanut Karl Ove Knausgårdin autofiktiivisen romaanisarjan Taisteluni ja kirjoittaa nyt itse autofiktiota. Helkutin hyvin kirjoittaakin.
Luin kirjan melkein yhteen menoon vaikka aihe on todella rankka, eikä kirjailija päästä ketään helpolla, kaikkein ankarin hän on itselleen. Jos tähän asti on ollut vaikea kohdata omaisensa menettänyt henkilö, niin tämän kirjan lukemisen jälkeen se on mahdotonta.
Kirjan voisi oikeastaan aloittaa miltä sivulta tahansa tai sekoittaa sivut, eikä se juurikaan vaikuttaisi lukukokemukseen, sillä tässä ei edetä mihinkään vaan sukkuloidaan surussa ja syyllisyydessä edestakaisin. Huttunen tahtoo jäädä suruun. Hän ei halua käyttää sanaa surutyö. Olen aina ihmetellyt miten surun häivyttämisen tai rakkauden säilyttämisen eteen voi tehdä työtä.
En kirjoita työssäni masennuslääkereseptejä, mutta mietin, että tuleeko joskus aika, jolloin ihmetellään, miksi näitä nykyisiä lääkkeitä aikoinaan ihmisille määrättiin.
Kirjasta löytyy muutama hieno runo kuolemasta, kuten Huttusen suomentama Edith Södergranin runo Mot alla fyra vindar. Kopion tähän runon lopun:
Minussa on portti kaikkeen neljään tuuleen
Minussa on portti itään - rakkauteen joka ei koskaan tule
Minussa on portti päivään ja toinen suruun, portti
kuolemaan - ja se on aina auki
5 kommenttia:
Surun istukka on erikoinen kirja. Sen suru on jylhää ja kaiken muun alleen jättävää kuin joissain antiikin taruissa. Mietin juuri miten kirjoittaisin tästä kirjasta, niin että kuvaisin sitä oikein.
Suru on kirjassa vihaa, rakkautta, kauneutta, rumuutta, syyllisyyttä, inhoa, ihan kaikkea. En suuremmin mieti miten jostain kirjoita, vaan nytkin tein sen spontaanisti tuosta vaan. En viitsi nähdä riittävästi vaivaa, kuten sinä teet. Odotan arviotasi!
Olen lukenut vain näitä keskusteluja kirjasta - ja Knausgårdit. Vaikka kirjailijan tarkoitus ei ole löytää helpotusta suruunsa, niin ajattelisin että se silti voisi tehdä sen toisille, joillekin, jotka ovat kokeneet saman. Vähän arastelen kirjaa itse, kun muutenkin olen kaikesta enenevästi huolissani ja peloissani, semmoista rasittavaa vanhenemisoiretta täynnä.
Huttusen kirja on mieleen painuvin kirja pitkästä aikaa, hän on todella taidokas kielen käyttäjä ja kirja todellakin pakottaa ahmimaan sen melkeinpä yhdeltä istumalta. Totesin saman kuin sinäkin, että miten ikinä maailmassa kohdata surevaa "oikein". Jäi tunne, että sanoit tai teit mitä tahansa, väärin meni!
Jännä mistä se ahmimistarve tulee. Yleensä kyse on vetävästä kirjasta, mutta Huttusen romaanista on ehkä vaikea käyttää termiä vetävä.
Lähetä kommentti