Sara Hildenin taidemuseossa on esillä Juhani Harrin töiden (miehen sukunimi oli alunperin Wirtanen) näyttely. Taitelija teki puulaatikoihin asetelmia vanhoista loppuun käytetyistä, usein rikkinäisistä esineistä, joita Juhani Harri ei kuulemma etsinyt vaan ne putkahtivat jostain hänen elämäänsä. Puulaatikot peitettiin lasilla ja teokset ripustettiin seinille.
Minulle tulivat mieleen haaksirikot (johtuisiko siitä, että asetelmissa oli paljon laivoja), hylätyt talot, ajan kuluminen ja kuolema. Asetelmat olivat kauniita.
Istuin näyttelyn jälkeen kahvilassa, johon ilmaantui ryhmä matkalaisia, jotka ottivat kahvia ja ainakin pari vanhempaa miestä nautiskeli kuohuviiniä. Hyvä kun ehtivät istua pöytään, kun piiskuri matkanjohtaja tuli kahvilan ovelle huutamaan, että opastus alkaa. Kahdella vanhemmalla mieshenkilöllä ei ollut kiire, mutta lopulta hekin lähtivät, tosin vastahakoisen oloisesti. Melko pian miehet kuitenkin palasivat, ottivat punaviiniä ja valittivat, ettei oppaan puheesta saanut selvää.
Yhdessä miehet totesivat, että ennen sentään taiteilijat olivat taiteilijoita ja osasivat maalata. Viittasivat varmaan Juhani Harrin taideteoksiin, jotka eivät olleet maalauksia.
Juhani Harri muuten näytti suorastaan kliseisen taiteilijalta, mutta samalla keikarilta komeine viiksineen, partoineen ja hyvin istuvine pukuineen.
Kuulin ohi mennessäni oppaan äänen, joka oli mielestäni erittäin selkeä ja kuuluva.
Pidän Kertulle unikoulua, aamuyöstä se raapii makuuhuoneeni ovea tassut maitohapoilla, mutta en aio antaa periksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti