Olin eilen levoton, mitään fyysisiä jälkiseurauksia ei mukavista juhlista koitunut. Kotini lattiaan piirtyi kolmio, kun siirryin sohvalta jääkaapille, jääkaapilta nojatuoliin ja taas sohvalle.
Luin matkoillani Daniel Glattauerin kepeän rakkausromaanin Kun pohjoistuuli puhaltaa, jonka löysin jostain kirjablogista. Kirja alkoi lupaavasti, kevyen humoristisesti väärään osoitteeseen menneestä sähköpostista ja lähettäjän ja saajan viriävästä suhteesta. Kirja osoittautui ikävä kyllä lopulta tylsäksi ja itseään toistavaksi.
Tällä hetkellä kahlaan Siri Hustvedtin New Yorkin älyköistä ja taiteilijoista kertovaa pienipränttistä paksua pokkaria. Kirjaan on pakko aina välillä ottaa etäisyyttä, niinpä luen myös Pauli Kohelon (Kari Hotakainen?) pientä kirjasta, jossa irvitään Paul Coelholle, mutta myös "Saat sen mistä luovut"- Hellstenille. Keksin äsken itse lisää.
Kun vanhenet niin nuorrut.
Sairaana olet terve.
Työ on lepoa.
Irrota, saat sen kiinni.
Syömällä hoikistut. (Ai niin tämän on joku toinen jo keksinyt, suurta huijausta)
Kun kutittaa niin raavi.
Hellitä ote, niin saat imuroida lasinsiruja.
Täällä ei saanut tekijänoikeussyistä lainata mitään, eikä ketään, mutta otan riskin. Pauli Kohelo Ohessa tilinumeroni (Siltala 2008)
Tule siksi mikä olet.
Ole se mikä olet.
Pysy sellaisena kuin olet.
Tai tule sellaiseksi kuin minä.
Minä nimittäin olen.
Ole sinäkin.
Tule minun maailmaani, se on eheä.
Mutta älä nyt siihen istu, se on varattu Paulalle.
11 kommenttia:
Kiitos tästä blogista. Nautin siitä hirrrveesti.
Kiitos kiitoksesta. Tippa tuli silmään. Nautin kiitoksista. Kukapa ei nauttisi. Minulla on välillä ollut pientä kriisiä blogin kirjoittamisen suhteen. Itsetunto-ongelmani ovat kroonisia.
Ei muuta kuin omaa Pauli Kohelo kirjaa väsäämään. Mä voin ainakin ostaa yhden kappaleen.
Sun jutut on älykkäitä, hirmu hyvin kirjoitettuja ja järkyn hauskoja. Kerro sitten mitä pidit Siristä... Ja ihan paras tuo sun saat-sen-mistä-luovut -listasi.
Niinpä, miten sitä ei enää itseään tunnista valokuvista...
Olen lukemassa samaa kirjaa. Yritin leikkiä sivistynyttä, ja istuin Stockan kahvilassa lukemassa, kahvikupin ääressä.
Ei vaikuttanut kovin sivistyneeltä kuitenkaan, kun välillä nauratti ääneen.
Leikin sivitynyttä turvallisissa kotioloissa ja nauran.
Ilmoittaudun myös yhden kappaleen ostajaksi. Siihen asti täytyy tyytyä lukemaan blogiasi.
Vanheneminen on suoraan sanottuna karseeta. Kaikilla on tietysti oma aikansa, mutten mitenkään haluaisi katsella peilistä syveneviä "ilmeryppyjä", jotka kertovat minulle, että pääosin on tullut oltua ärtyinen ja ylivakava, ei niinkään nauravainen. Ottaisin ilomielin vastaan lahjoituksen, jos joku suostuisi kustantamaan pienen kiristyksen korvien taakse. Sitä odotellessa täytyy vain kuvitella näkevänsä peilissä iloisemman ja tyytyväisemmän naaman ja lisätä pakkelia tasaiseen tahtiin. Ja nähdä unia nuorista rakastajista..
Niin samaa mieltä, vanheneminen ei ole mitenkään vaikeaa jos ei katso peiliin. Minä sain tässä kerran yhtäkkiä suuren silmänympäryskriisin ja ostin valtaisan arsenaalinen kalliita silmänympärysvoiteita joiden piti lupausten mukaan nuorentaa ihoni radikaalisti, mutta sainkin vain hirveän punottavan ja pullistelevan ihottuman alaluomiini (oletan että jostain niistä voiteista. Niin että nyt ollaan sitten taas halvalla supermarkettivoidelinjalla enkä tiedä mitä tekeisin noilla ostamillani voiteilla. Plastiikkakirurgia? Ei sentään kiitos, mieluummin sitten välttelen peiliä.
Ja vielä: samat sanat kuin tuossa joku jo mainitsikin, blogisi on yksi parhaista.
Vanheneminen tapahtuu jonkinlaisin hyppäyksin. Jonain päivänä huomaa uuden rapistumisen merkin ja taas parin vuoden kuluttua seuraavan.
Mulla on kaikki peilit menny rikki. Niihin kun kurkkaa, niin vastaan katsoo joku vanha ukonreuhake. Sama juttu valokuvissa. Se sama ukko on aina mun eessä niissä kuvissa.
Lähetä kommentti