maanantai 25. kesäkuuta 2012

Vaikeneminen on kultaa

Siskoni kävi Kuopiossa luokkakokouksessa. Koulumme kellarissa toimi aikoinaan valokuvauskerho. Rehtorimme sanoi siskoni luokan pojille, että hänestä tuntui siltä, että kellarissa tuoksahti kilju. "Taidan mennä puolen tunnin kuluttua tarkastamaan kellarin". Pojat kiikuttivat pikaisesti kiljusammiot pois koululta.  Rehtori toimi viisaasti, hänen ei tarvinnut käynnistää laajoja kurinpidollisia toimenpiteitä, pojat eivät leimautuneet heittiöiksi vaan kirjoittivat ylioppilaiksi erinomaisin paperein ja pärjäsivät sittemmin loistavasti elämässään. Tuoksahtava liemi saatiin toimitettua pois koulun tiloista ja nautittua tunnetuin seurauksin. Olisiko nuorten miesten elämä mennyt toisin, jos rehtori olisi heidät käräyttänyt?

Miten vaikeaa onkaan puhua, varsinkin niille, joille pitäisi puhua. Isäni ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua, olen arvellut  kuitenkin hänen pitävän minusta, sillä hän on laittanut olohuoneeseeni parketin. Ei äitikään ole sanonut rakastavansa minua, enkä minäkään ole heille moista tunnustanut. Uskalsin vasta 51-vuotiaana kysyä isältäni missä olen syntynyt. Isä ajoi autoa ja minä istuin vieressä, kun tuon kysymyksen vihdoin sain ulos suustani. Autossa tuo kysymys oli helpompi esittää. Tuijotimme molemmat tiukasti maantietä.
"Missä minä olen syntynyt?"
"En minä muista, kai Kirvesvarressa." (nimi muutettu, kylä sijaitsee Pohjois-Savossa)
"Et muista missä lapsesi on syntynyt!" (Isäni ei ole vielä osoittanut dementoitumisen merkkejä ja saa edelleen ajaa autoakin)
"Missä Kirvesvarressa?"
"Siellä koululla kai." (Äidin äiti oli kansakoulunopettaja)
"Olitko silloin siellä?"
"Olin Helsingissä opiskelemassa."
Ei ihme, että minunkin on vaikea puhua. Aihe ei päällisin puolin vaikuta kovin vaaralliselta. Äiti oli nuori, isä opiskeli, avioliitto solmittiin muutama kuukausi ennen syntymääni. Mietin tänään pääni puhki, onko kukaan aikuinen koskaan sanonut rakastavansa minua. Ex-mies osti minulle järjettömän suuren kiekon juustoa, josta pidin, mutta sanoiko rakastavansa? Minä en ainakaan sanonut. Joku mies on ehkä humalapäissään sanonut tietyssä hyötymistarkoituksessa, muttei sitä lasketa.

Katsoin eilen DVD:ltä elokuvan Sideways. Elokuva kertoi opettajasta, joka haaveili turhaan kirjailijan urasta ja poti avioeroaan. Miehen komea näyttelijäystävä oli menossa naimisiin ja he viettivät miehen viimeistä vapaata viikkoa Kaliforniassa. Eläydyin täysillä depressiiviseen, suhteissaan ja uratoiveissaan epäonnistuneeseen mieheen. Miehen ystävä oli infantiili komea naistenmies. Loppu jäi vähän auki, mutta oli positiivinen. Kyseessä oli sellainen elokuva, jonka Aki Kaurismäki varmaan hyväksyisi, sen katsottuaan olin ainakin tuokion hieman onnellisempi kuin sitä ennen. Minä olen ostellut Anttilan ale-korista pinon elokuvia, joka ovat edelleen muovikuorissa. Katsoin lomalla niistä kolme: Sideways, Kesäyön seksikomedia ja Keskiyön Cowboy". Kaikki elokuvat olin nähnyt jo aiemmin ja ostaessani ajatellut, että haluaisin ehkä nähdä ne uudestaan.

Kuuntelin huolimattomasti jotain radio-ohjelmaa, jossa nainen sanoi maailmaa syleillen "Ei koskaan tiedä mitä voi tapahtua kun lähtee ulos", minä jatkoin ajatusta "voi vaikka jäädä  auton alle". Jostain syystä minua ovat aina hieman ärsyttäneet yltiöoptimistiset ihmiset. Minusta tuntuu, että he ummistavat silmänsä joltain elämän realiteeteilta.  Ehkä minunkin pitäisi. Alan tästä päivästä yltiöoptimistisen elämäntaipaleeni.

7 kommenttia:

Iloinen kirjoitti...

Sideways kuuluu kestosuosikkeihini! Se on tosi hyvin ja mietitysti tehty leffa.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Tuo on kelpo määritelmä hyvästä elokuvasta - että sen katsottuaan on ainakin hetken aikaa onnellisempi kuin sitä ennen!

Rakkaudessa ei pelkillä sanoilla pitkälle pötkitä (siis jos teot eivät tue niitä), mutta ei ole paha puhua joskus tunteistaan ääneenkin. Mieluummin selvänä.

Sinähän voisit "tehdä aloitteen" ja sanoa jossakin sopivassa tilanteessa isällesi (tai äidillesi tai vaikka molemmille) muutaman kauniin sanan!

Jos r -sana ei sovi suuhun niin sen voi kiertää.

sorvatar kirjoitti...

Minäkin olen joskus miettinyt ja muistellut, olenko istunut lapsena isäni sylissä. Aikoinaan hänen kuolinhetkellään, pohdin, voiko halata. Halasin. Mutta tätä pitii todella miettiä,uskaltaako... Koskettaminen ei todellakaan ollut mitään yksinkertaista.

Divine kirjoitti...

If anyone orders Merlot, I'm leaving. I am NOT drinking any fucking Merlot!

Anonyymi kirjoitti...

Toivon ja luotan, että näissä muistoissa on sitä fiktion ja faktan sekoittamista, jota joskus aiemmin paljastit blogissa kirjoittavasi... :-)

Mut siitä tulin uteliaaksi, että jos et ole 51-vuotiaaksi tiennyt, missä olen syntynyt, niin MITÄ olet kirjoittanut niihin tuhansiin syntymäpaikkakyselyihin, joita kyllä 50 vuoteen mennessä olet varmasti joutunut täyttämään? Syntymäpaikka Tuntematon???

Anonyymi kirjoitti...

Toivon ja luotan, että näissä muistoissa on sitä fiktion ja faktan sekoittamista, jota joskus aiemmin paljastit blogissa kirjoittavasi... :-)

Mut siitä tulin uteliaaksi, että jos et ole 51-vuotiaaksi tiennyt, missä olen syntynyt, niin MITÄ olet kirjoittanut niihin tuhansiin syntymäpaikkakyselyihin, joita kyllä 50 vuoteen mennessä olet varmasti joutunut täyttämään? Syntymäpaikka Tuntematon???

Heidi kirjoitti...

Selvennykseksi kerron, että tiesin kyllä paikkakunnan, mutta kun paikkakunnalla ei ollut sairaalaa niin kiinnosti missä tuo synnytystapahtuma, josta ei koskaan puhuttu, tapahtui. Se oli siis kotisynnytys, ainakin isä muistelee niin. 19-vuotias tyttö synnytti kätilö apunaan.