Kertun tarinoita nro 1

Kertun suosituksesta olen päättänyt julkaista täällä pieniä tarinoita, joita kirjoitin kirjoituskoulutuksessa. Suunnitelmissani on julkaista tarina kerran viikossa. Osan olen täällä jo aiemminkin julkistanut. En minä näillä muutakaan tee, eli jos jotakuta kiinnostaa lukea niin tässä on ensimmäinen:

Kerttu hakeutui mielellään kylkeeni sohvalle makaamaan (silloin kun ei ollut päätoimessaan, tuhoamassa huonekalujani). Otin tavakseni kertoa sille pieniä tarinoita, joita se sitten lakoniseen tapaansa kommentoi. Se piti eniten kertomuksista, joissa esiintyi kissa, mieluiten rotukissa. Kerttu oli ylpeä sukujuuristaan, enkä hennonut kertoa sille, että sen turkissa oli värivirhe, eikä sen siitä syystä sallittu jatkaa sukua. Näin alkaa ensimmäinen Kertulle kertomani tarina:

Näin lähikaupan eteisen seinällä ilmoituksen, jossa haluttiin antaa rotukissa hyvään kotiin emännän allergian vuoksi. Olin jo pitkään miettinyt jonkun helppohoitoisen kotieläimen hankkimista. Rotukissa sopeutuisi todennäköisesti hyvin pieneen kaksiooni. Kissan toi minulle surullisen näköinen nuori nainen. Nainen kertoi asuvansa samassa talossa.

”Iiris Rauta”, sanoi nuori nainen tukkoisella äänellä ja ojensi kätensä. 

Käsi oli kuiva ja lämmin. Kun nainen kätteli, nousi takin hiha hieman ylöspäin paljastaen pätkän hilseilevää käsivartta. Naisella toi mukanaan erilaisia kissanhoitotarvikkeita ja pari purkkia kissan herkkuruokaa. 

Kissalla oli liian pitkä kuninkaalliselta kalskahtava nimi, mutta sitä kutsuttiin Liisaksi. Liisa katsoi minua arvioivasti, harmaan tuuhean turkin keskellä kimmelsivät siniset silmät, kuin syvät korpilammet.  Perässään kissa roikotti pitkää, paksua häntää. 

Liisa tutustui varovasti asuntooni, kun se tassutteli hyllyllä keräilemieni lentokoneen pienoismallien joukossa, ei yksikään kone pudonnut. Olin vuosia koonnut noita pienoismalleja, ne olivat intohimoni. Erikoisalaani olivat toisen maailmansodan aikaiset koneet. 

Kun täytin Liisan ruokakupin, se vaikutti hymyilevän maireasti. Kun aamulla ajoin partaani, se kehräsi jalkojeni juuressa ja hinkkasi kylkeään mustiin housunlahkeisiini. Puhdistin kankaaseen tarttuneet vaaleat karvat vaateharjalla.

Näin kului pari kuukautta, elimme tyytyväistä rinnakkaiseloa, Liisa ja minä. Eräänä tiistaina lähdin pelaamaan shakkia, olin toiminut näin jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Tiistai oli shakki-ilta, jonka jälkeen kävin juomassa yhden konjakin. Perjantaisin uin avannossa ja saunoin ja lauantaisin tapasin vanhoja lennokkikerholaisia kahvikupin ääressä. Kesäisin kokoonnuimme torikahvilassa ja talvella istuimme kauppahallin kahvilassa, aina siinä samassa.  Muuten minulla ei juuri menoja ollut, illat kokosin pienoismalleja. En kaivannut elämääni suuria muutoksia, muutokset olivat minulle yhtä mieluisia kuin toukokuun räntäsateet.

Tuona tiistaina Liisa hyvästeli minut tavalliseen tapaansa eteisessä.  Ennen ulos astumista vetäisin taas muutamalla vedolla kissankarvat lahkeistani. 

Shakki-ilta meni loistavasti, voitin yhden pikapelin taitavaa pelaajaa vastaan. Otin omahyväisen lasin vähän parempaa konjakkia vaikka hinta kirpaisikin. Nuuskin lasiani ja maiskuttelin pitkään ruskeaa lientä kielelläni. 

Kotiin tullessani ei Liisaa näkynyt missään. Yleensä se oli minua vastassa eteisessä. Olohuoneen lattialla makasivat Amstrong Whitworth Whitleyn surulliset jäännökset. Kone oli silputtu peukalon kynnen kokoisiksi palasiksi. Pakkasin pienoismallit laatikoihin ja päätin jo seuraavana päivänä hankkia niille vitriinin. Tähän asti ne olivat seisseet kirjahyllyssä, hienoimmat olin ripustanut siimoilla kattoon. En ymmärtänyt miten Liisa oli saattanut ylettyä katon rajassa roikkuvaan koneeseen. Liisa oli arka, hyppäsi kyllä varovaisesti sohvalle, mutta ei sitä ylemmäs. Liisa ilmaantui esiin sohvan alta ja katsoi minua ivallisen näköisenä. 

Olin piintynyt poikamies, olin kuitenkin tapaillut jo jonkin aikaa erästä ikäistäni naista. Hänen nimensä oli Leila. Suhteemme ei ollut edennyt intiimille tasolle. Leila oli tulossa ensimmäistä kertaa vierailulle kotiini ja odotukseni olivat kieltämättä aika korkealla. Katoin keittiön pöytään äidiltä perimäni ruusukahvikupit, ne olivat kuulemma Myrnaa, vanhaa Arabian mallistoa. Naiset arvostivat sellaisia asioita. Asettelin liinalle pikkuruiset liköörilasit, sekä Sacher -leivokset, jotka olin hankkinut hallista. 

Leila saapui täsmälleen sovittuun aikaan. Autoin ulsterin hänen päältään. Naisen katse pyyhkäisi läpi pienoismallirivistön ja suu napsahti tiukasti kiinni. Hän ei edes vilkaissut Liisaa. Leila istui nojatuoliin ja kaivoi käsilaukustaan neuletyön. Nainen oli sitä tyyppiä, joka ei osannut olla hetkeäkään jouten. Liisa tuijotti ikkunalaudalta vikkelään suihkivia puikkoja ja minä yritin olla tuijottamatta naisen varsin avaraa kaula-aukkoa. Huomasin, että olin unohtanut hankkia kahvimaitoa. Sanoin Leilalle meneväni ostamaan maitoa samassa korttelissa sijaitsevasta kaupasta. Käskin hänen olla kuin kotonaan.

Kävelin kauppaan ja ostin puolen litran tölkin kevytmaitoa. Rupattelin hetken sievän kassaneidin kanssa ja palasin kotiani kohti. Leila törmäsi ulos porraskäytävästä. Naisen kasvoja halkoi ikävän näköinen verinaarmu, joka ulottui oikealta ohimolta vasemman korvan eteen. Silmät olivat onneksi säästyneet. Naarmu oli syvä ja tihkui verta Leilan vaalealle ulsterille. Yritin houkutella Leilaa takaisin, jotta voisin puhdistaa naarmun. Leila ei vastannut vaan juoksi kulman taakse. Ehdin huutaa hänen peräänsä:

 ”Onko jäykkäkouristus voimassa?” piti tietysti sanoa jäykkäkouristusrokotus, mutta en siinä kiireessä ehtinyt muotoilla sanomaani riittävästi.

En nähnyt Leilaa sen koomin.  Pistin maidon ja Sacher – leivokset jääkaappiin. Liisa istui viatonta teeskennellen ikkunalaudalla ja tuijotti ulos. 

Marraskuussa järjestettiin shakkikerhon perinteiset pikkujoulut. Juhlat pidettiin erään shakkikerholaisen kotona. Tunnelma oli epätavallisen hilpeä. Yleensä nautin korkeintaan yhden konjakin, nyt join illallisella viiniä ja siemailimme jälkeenpäin useita konjakkeja. En tupakoi, mutta juhlan kunniaksi poltimme sikareita, joita tämä mies oli hankkinut Kuuban matkaltaan. En ihan tarkasti muista kotimatkaa. Taisin liukastuakin taksista ulos astuessani, maata peitti jo ohut jää, joka jäi petollisesti ensilumen alle. 

Kun aamulla raotin varovasti silmiäni, näytti rannekelloni kuutta. Huomasin makaavani olohuoneen sohvalla. Päätäni kivisti ja kieleni oli liimautunut tiukasti kitalakeeni. Liisa seisoi takajaloillaan sohvan vieressä. Sen etutassut olivat puuskassa rintakehän päällä. Siniset silmät tuikkivat vihaa ja halveksuntaa. ”Juoppo” se huudahti ja käveli sänkyyni, jossa se oli mitä ilmeisimmin yönsä viettänyt. Minulla ei ollut tapanani päästää sitä makuuhuoneeseeni. Menin nöyränä suihkuun, irroittelin kieleni kitalaesta ja pukeuduin. 

Kauppahallin kahvilassa keskustelimme Suomen lainavakuuksista Kreikalle. Toin Liisalle palan keuhkoa, joka tuntui olevan sen herkkua. Liisa ei leppynyt, joten jouduin viettämään toisenkin yön evakossa olohuoneen sohvalla. Öisellä vessareissullani kurkistin makuuhuoneeseen: Liisaa makasi tyytyväisenä vuoteessani, se oli jopa vetänyt päiväpeiton syrjään, pää lepäsi tyynyäni vasten, Liisa oli kaivautunut untuvapeiton alle, etutassut se oli asetellut sievästi peiton päälle.

Sunnuntaina muistin, että olin mies ja Liisa oli sentään vain kissa. Häädin Liisan makuuhuoneestani ja suljin oven. Olin kuulevinani, että se sanoi ”Haista vittu!”, mutta en uskonut rotukissan voivan käyttää noin karkeaa kieltä.

Aamuyöstä heräsin särkyvän lasin helinään. Näin juuri unta, jossa lentokone lähestyi kerrostalon seinää. Unessa ohjasin itse konetta ja ohjauslaitteet olivat jumiutuneet, enkä saanut konetta väistämään eteen ilmaantunutta estettä. Nousin nopeasti vuoteestani, puin päälleni aamutakin ja työnsin jalkani tohveleihin. 

Olohuoneessa minua kohtasi lohduton näky. Vitriinin etuseinä oli säpäleinä ja pienoismallien raadot ajelehtivat olohuoneen matolla. Liisaa ei näkynyt missään. Minä itkin ensimmäistä kertaa aikuisen elämäni aikana. 

Siivosin lasinpalat ja rikkonaiset pienoismallit lattialta jätesäkkiin ja imuroin maton vaikka kello oli vasta neljä. Kun lopetin imuroinnin, kuulin kuinka naapuri hakkasi seinääni. Potkaisin seinää, jolloin isovarpaastani alkoi valua verta, kynsi sojotti puoliksi irti. Menin takaisin makuuhuoneeseen, Liisa makasi vuoteessani. Paiskasin viheliäisen eläimen lattialle ja heittäydyin pitkäkseni. En saanut unta, sillä jalkaterääni särki perkeleesti. Seuraavana päivänä en pystynyt kunnolla kävelemään, kahdessa jalkaterän luussa todettiin murtuma. Sain sairaslomaa ja kuljin pari viikkoa sauvoihin tukeutuen. 

Jouduin jättämään siltä viikolta shakkikerhon, avantouinnin ja kauppahallikahvit. En uskaltanut liikkua jäisillä kaduilla. Nukuin sohvalla, sillä sieltä minun oli helpompi nousta vessaan. Liisa nukkui sängyssäni.

Tästä onnettomasta  tapahtumasta lähtien on jalkaterääni särkenyt aina sateen edellä. Isovarpaaseeni kasvoi petoeläimen kynttä muistuttava paksu ja suippo kynsi.

Yhteiseloni Liisan kanssa saavutti uuden hauraan tasapainon. Se laski armeliaasti minut omaan sänkyyni, jossa vietimme nyt yöt vieretysten. Jos satuin sortumaan konjakkiin, jouduin oitis nukkumaan olohuoneen sohvalle ja sain seuraavan päivän ajan kuunnella Liisan haistattelua ja kiroilua.  Moisen hairahduksen jälkeen minun piti pitkään lepytellä kissaa keuhkolla ja katkaravuilla.

Kerttu oli kuunnellut tarinaa tarkkaavaisena, kommentoimatta. Nyt se totesi ”vihapuhetta”. Kerttu ei pitänyt kertomuksestani, joka oli kuitenkin tosi.  Vakuutin, että seuraava tarina ei olisi kissan kannalta yhtä epäsuotuisa.