sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Sido ensin kengännauhasi

Minulla on 115 FB-ystävää, määrä on siis melko maltillinen, tunnen henkilöitä, joilla "ystäviä" on satoja. Tälläkin ystävämäärällä syntymäpäiväonnitteluita joutuu jakamaan n. joka kolmas päivä. Alkuun kirjoittelin jokaiselle henkilökohtaisen, omasta mielestäni persoonallisen viestin. Enää en vaivaudu, onnittelen vain. FB:n kautta tutustuu myös ihmisten oikeisiin murheisiin ja iloihin, pitää vaan lukea rivinvälit, joista kaiken epätäydellisyys kuultaa aina välillä vahingossa läpi.

Pohdin blogissa hiljattain ajatusta, jonka mukaan jokaisella pitäisi olla vähintään kuusi läheistä ihmistä. Mietin riittäisikö kuolivuoteelleni ihmisiä päivystämään ympärivuorokautisesti. Suunnittelin jo vuorojen kohtuullisia pituuksia. Se on siinä ja siinä. Olisiko FB-ystävistä apua? Monesti lopussa ihmiset kaipaavat kädestä pitelijää, siihen ei taida FB-ystävyydestä olla hyötyä, jollei siihen mennessä kehitetä virtuaalista empaattista kättä.

Törmäsin eilen syntymäpaikkakuntaani, joka on yhdeksäntuhannen asukkaan kunta Iisalmen takana.  Syntymäni jälkeen vietin siellä vielä toisen elinvuoteni, asuin äidinäitini ja kotiapulaisen huomissa. Isä ja äiti kävivät kerran minua katsomassa, jouluna. Arvelen asialla olevan kauaskantoiset vaikutukset elämääni. Olen unohtanut tuon paikkakunnan, vaikka siellä asuu serkkujani. Miten erilaista onkaan niillä, jotka elävät elämänsä samalla paikkakunnalla, pitävät yhteyden kaikkiin sukulaisiinsa ja koulukavereihinsa. Olen lapsena muuttanut lukuisia kertoja, aina on saanut (joutunut) aloittaa kaiken alusta. Kannattaa siis etsiä vain pintapuolisia ihmissuhteita, niistä joutuu joka tapauksessa luopumaan. Siskoni kanssa pohdimme meissä asustavaa levottomuutta. Lapsuuden kodissani suunniteltiin jatkuvasti muuuttoa parempaan kortteeriin. Jos ei muuta niin siirreltiin huonekaluja. Seuraan edelleen säännöllisesti sivuja, joissa asuntoja kaupataan.

On pakko vielä uudestaan kopioida tuo Arto Mellerin runo, jonka eilen mainitsin:

Nuoruus! Kaiken pitää olla sille siivekästä,
siivekästä ja veristä!
Sillä on niin kiire muuttamaan maailmaa
että se on valmis siihen heti kun on käynyt
eteisessä ja nähnyt avaimenreiästä sisään...
"Maailma! kyllä se tiedetään! se on avaimenreiän
muotoinen!" niin se huutaa, Nuoruus, kuulee korvissaan oman sydämensä lyönnit:
"Maailman sydän lyö! ettekö te kuule?"
Kaiken pitää olla siivekästä!
Siivekästä ja veristä! ja se joutuu aina petetyksi
tai pettää itse itsensä, kumpaankin se on valmis,
ja kaikkeen
Kun kompastut omiin jalkoihisi älä sano sitä
Kohtaloksi, sido ensin kengännauhasi

2 kommenttia:

Arttorius kirjoitti...

Jatkuva muuttaminen on varmasti kuluttavaa ja surullista, kun ei ole tartuntapintaa johon mahdollista kiinnittyä.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Näin on. Oppiihan siinä aina myös jotakin. Luulisin.