Aamun haaste, illan haaste

Blogimaailmassa näyttää kulkevan haaste, jossa kysytään: mikä vuorokaudenaika olet? Minä olen lauantai- ja sunnuntaiaamu. Ei sitä kyllä kukaan ole minulta kysynyt. Sanon silti. Lääkärintakki on rytyssä kangaskassissa makuuhuoneeni lattialla, eikä sitä tarvitse käyttää ennen huomista. Kuljetan takin mukanani kotiin kun päivystän, ettei minun tarvitse hakea sitä työpisteestäni, joka on kaukana päivystyksestä.

Sain eilen sähköpostin, jossa minua pyydettiin väitöskirjatyön esitarkastajaksi. Oletan, että tehtävään on oltava dosentti, joten saatoin kieltäytyä vaivattomasti. Miten tämä on tällaiseksi mennyt? Tunnen itseni huijariksi, enhän minä osaa tai tiedä mitään. Väitöskirjaesitarkastajista täytyy olla alallani huutava pula, toinen tarkastaja oli hankittu ihan Ruotsista asti.

Nyt kun minulla on vain yksi viikonloppuvapaa, tuntuu sen täyttäminen erityisen vaativalta. Tänään kokoontuu kirjoitusryhmäni, eikä minulla ole mitään siellä esittää. En myöskään osallistunut Pirkanmaan kirjoituskilpailuun. Silmäilin yhtä novellia, jonka kirjoittamisen aloitin Orivedellä toissa kesänä ja totesin, että paperin tuhlaaminen mokoman tulostamiseksi on täysin turhaa. Novellissa oli jotain joka minua huvittaa, mutta ei ainoatakaan runollista lausetta, hienoa vertausta, omaperäistä sanaa, ei mitään, joka voisi tuomarina toimivaa Runoilijaa miellyttää. Jätin siis osallistumisen sikseen. Onpahan raukoilla vähemmän luettavaa. Lukevatkohan he oikeasti kaikki tuotokset läpi? Jos näin tekevät, niin lennätän myötätuntoisen aatoksen Runoilijan yksinäiseen kammioon

Runoilijoiden kunniaksi Anna-Maija Raittilan suomentama Gyola Illyesin rakkausruno kokoelmasta Kaivojen maa:

Hämärä tie

Ei ollut hevosta, vain liehuva harja.
Ei ollut enää mihin mennä, vain "Rakastan sinua!"
Ei sydäntäkään, vain tykytys-
tarrailu, änkytys! Eihän
ollut tulevaisuuttakaan, vain ajankulu.

Janos Pilinszky:n runo eilisen päivitykseni jatkoksi

Vanhus

  yksin
  yskiskelee
tuhannen hengen salissa