Luen Merete Mazzarellan uutta kirjaa Elämä sanoiksi. On oikeastaan ihan sama mistä Mazzarella kirjoittaa, sillä hänen tekstiään on aina ilo lukea. Nyt aihe on itselleni erityisen mielenkiintoinen: omaelämänkerrallinen kirjoittaminen. Kirjailijahan on tehnyt sitä ensimmäisestä teoksestaan lähtien (Ensin myytiin piano). Hän on lisäksi ohjannut autofiktiivistä kirjoittamista. Mazzarella siteeraa Fredrika Runebergiä "kirjoittaminen ilman lukijoita on kuin puhuminen ilman kuulijoita". Tästä syystä päiväkirjan kirjoittaminen on aina ollut minulle teennäistä tai olen kirjoittanut sitä ikäänkuin joku päiväkirjaani kuitenkin lukisi. Enää en kirjoita päiväkirjaa vaan kirjoitan blogia ja paljastan "kaiken". Blogin kirjoittaminen on nimenomaan autofiktiota.
Tänään on viimeinen lomapäivä tällä erää. Tarkistin kalenterista, en tulevia töitäni vaan vapaitani: syys-ja lokakuussa viikko, samoin Joulun aikaan. Ehkä selviän, ehkä en.
Eilen kävin pikaisesti Työväen kirjallisuuden päivillä (paljonkohan tilaisuuteen osallistui ns. perinteistä työväestöä?). Kuuntelin Heli Slungan mainiota lavarunoutta. Nainen kysyi "Kuka täällä on feministi?". Ympärilleni vilkuillen hivutin varovasti käteni puolitankoon. Seuraavaksi kysyttiin "Kuka on mennyt naimisiin?". Taas nostin arasti kättäni. Seuraava kysymys kuului "Kuka on tuntenut himoa?". Jätin varmuudeksi käteni nostamatta, sillä alkoi epäilyttää mikä seuraava kysymys olisi. Seuraavaa ei enää tullut. Tämän jälkeen haastateltiin Heikki Turusta, joka oli päivien tähtivieras. Turunen kertoi olevansa pienistä oloista, kuusilapsisesta perheestä. Naapurissa asui kuvataiteilija Eeva Ryynänen, joka tuki pojan luovuutta. Turunen suunnitteli menevänsä opiskelemaan Ateniumiin. "Päätin, että sinne menen! En kuitenkaan mennyt. Eivät ottaneet." Pojasta tuli sitten kirjailija. Hän lähetti kustantajalle monta hienoa taideromaania, jotka eivät kelvanneet. Sitten hän päätti alkaa kirjoitta miestenlehteen novellia, jossa keksi käyttää murretta ja tästä alusta tuli lopulta suosikkikirja Simpauttaja. Näiden "paljastusten" jälkeen seurasi sellaista jaaritusta, että poistuin paikalta. Ostin filosofisen aikakauslehden, koska myyjä oli niin sympaattinen mies. "Näyttäähän tämä hyvältä sohvapöydällä." minä sanoin.
Näin Tampereen Zombie-kulkueen ja hämmästelin. Aikoinaan marssittin jonkun puolesta tai vastaan, mutta nyt siis ilmeisesti myös huvikseen. Moni oli nähnyt paljon vaivaa maskeeraukseensa.
Söimme yhden kaverin kanssa terassilla. Käväisimme Paapan kapakassa. Katsoin huvittuneena kahta miestä, jotka vetivät perässään pieniä matkalaukkuja, toisella heistä oli yllään nahkatakki, jonka pinta näytti nyljetyltä käärmeeltä. He parkkerasivat luoksemme. He olivat serkuksia ja matkalla Tallinnaan johonkin ammattiyhdistystapahtumaan.
Kotona olin ennen yhtätoista, mikä noin positiivisena seikkana mainittakoon. Minä alan oppia hiljalleen lähtemään "juhlista" kun ne ovat vielä hauskimmillaan tai paremminkin ennen kuin ne ovat edes alkaneet.
7 kommenttia:
Tuota Mazzarellaa en ole vielä lukenut.
En muista oliko täällä puhetta hänen edellisestä (?) kirjastaan, jossa hän kertoi elämänsä rakkaudesta.
Huvikseen marssiminen kertoo jotakin olennaista nykynuorista.
Toisaalta kadehdin tuota huvikseen marssimista, tuossa marssissa kuolema karnevalisoidaan. Aikoinaan marssiminen oli totista puuhaa.
Luulisin (en ole varma), että olen edellisestä Mazzarellastakin puhunut, sillä olen senkin lukenut.
Nykynuorison olennaisiin piirteisiin kuulunee myöskin se, että se voi olla iältään verrattain vanhaa. Terveisin nelikymppinen huvikseenmarssija.
Minä olen oppinut juhlista oikealla hetkellä poistumisen jo päälle parikymppisenä. Hieno taito on se.
Divine: mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä vähemmän maskeerausta enää tarvitsee. En tunnistanut sinua, vaikka yritin kovasti blogisi kuvien perusteella.
Olin havaijipaitainen hattupäinen 'turisti', ja vaimolla oli kurkkunaamio. Vähän itseänikin jänskätti, tunnistaisinko sinut yleisöstä, mutta minulla on vain aavistus siitä, minkä näköinen olet. En sitten bongannut kanssabloggajaa.
Lähetä kommentti