sunnuntai 18. elokuuta 2013

Love you

83-vuotias isäni lapioi marjapensaat mökkirannasta kottikärryyn ja kärräsi ne mäkeä ylös mökin taakse ja istutti mielestään parempaan paikkaan. Hän vaihtoi laiturille vievien portaiden laudat uusiin. Minä makasin riippukeinussa selkä notkolla torkkupeiton alla. Keräsin minä mustikoitakin, uin, saunoin ja tuijotin järvenpintaa. Vanhempieni mökille on ripoteltu terasseja ja kalusteita viiteen eri sijaintiin, jotta auringonsäteet saavuttaisivat syöjän tai kahvinjuojan jokaisena vuorokaudenaikana juuri oikeasta kulmasta.

Luin mökillä Jonathan Franzenin esseitä (Yksin ja kaukana). Kirjassa kerrotaan, miten kirjailija yrittää erakoitua vaikeasti saavutettavalle saarelle muistelemaan itsemurhan tehnyttä ystäväänsä ja ottaa lukemisekseen Robinson Crusoen. Luin kyseisen kirjan lapsena ja se kiehtoi mielikuvitustani suuresti. Franzenin erakoituminen ei suju kovin hyvin, sillä hän kaipaa naisystävänsä ja ystäviensä kanssa urheilubaarin skreeniä tuijottamaan. Mietin pystyisinkö asumaan mökillä yksin, mahdollisesti kykenisin siihen

Franzenia inhottaa lauseen "I love you" banalisoituminen. Juttu liittyy syyskuun 11. päivän tapahtumiin, jolloin ihmiset soittivat rakkailleen sanoen tuon lauseen. Sen jälkeen Yhdysvalloissa on tullut tavaksi lopettaa puhelu "I love you" tai "love you". Pyörtyisin, jos isäni tai äitini sanoisivat rakastavansa minua. Isä ja äiti naputtivat muutama vuosi sitten lattiaani uuden parketin, arvelen teon sisällön olevan jossain määrin sama kuin sanallinen rakkauden ilmaus. Nyt en kehtaa enää pyytää heitä tekemään remonttejani, sillä he alkavat olla jo kaikilla mittareilla kohtalaisen iäkkäitä. Eräässä blogissa, joka näyttää ikävä kyllä olevan enää rajoitetun porukan luettavissa, blogin kirjoittaja (?) istuu sairaalassa kuolevan isänsä vuoteen vierellä. Hän miettii, että nyt on tunnustettava se rakkaus, nyt on viimeinen hetki. Hän vilkaisee ulos, näkee alastoman koivun ja toteaa "Lehdet ovat pudonneet puista". 

Anteeksi yllä oleva sitaatti, en pysty sitä enää tarkistamaan ja linkittämään. Tyttäreni on eronnut puolisostaan. Olen alamaissa asian suhteen, joka ei minulle edes kuulu.

4 kommenttia:

Ulla kirjoitti...

Kiitos Heidi.
Tänä kesänä iäkäs äitini erotessamme on kyynelsilmin sanonut rakastavansa minua.. Ja minulle on tullut niin vaivaantunut olo. "Niin, tietenkin", taisin jopa viimeksi tokaista.. Ja huono omatunto on jäänyt kalvamaan. Ja nyt oloni keveni.

Heidi kirjoitti...

Suomalaisille rakastaminen on niin ylväs ja hieno sana, että sen käyttäminen on vaikeaa. Ehkä asiat muuttuvat tämän globaalin maailman kautta,mutta sitten rakastaa ei olekaan enää rakastaa vaan korkeintaan love.

Anonyymi kirjoitti...

Minä olen rakastanut lapsiani ääneen, ja teen välillä vieläkin niin (ovat aikuisia). Vastineeksi saan korkeintaan huokailua ja kulmien kohottelua, mutta en muuta odotakaan. Niin tää menee.

Ja ymmärrän hyvin, että olet alamaissa tyttäresi eron vuoksi. Asiahan oikeasti koskettaa sinua kahdellakin tavalla: suret sekä tyttäresi surua että omaa 'eroaisi' tyttären puolisosta, johon luultavasti olet ehtinyt kiintyä.

Minua houkuttelevat nuo kuvaamasi lukuisat aurinkopaikat!

Åboriginal

Timo Lampi kirjoitti...

Halaukset tyttärelles. :)