Minulle on tullut ongelma fiktiivisten tekstien suhteen, tämä ongelma käynnistyi Karl Ove Knausgårdin omaelämänkerrallisten teosten lukemisesta (kaksi osaa on jo julkaistu suomeksi ja kolmas tulee syyskuussa, jolloin menen jonottamaan kirjakaupan oven eteen). Todellisten ihmisten elämä on niin paljon mielenkiintoisempaa kuin kuviteltujen ja tarkoitan nyt erityisesti sitä mitä tapahtuu pään sisällä.
Tämä ja monta muuta asiaa pulpahti eilen mieleeni, kun kävin erään hyvin vieraanvaraisen pariskunnan kotona. Näimme yksityisen hautausmaan, nautimme ihanaa omalta kasvimaalta kerättyä ruokaa, tapasimme Kaarina Maununtyttären, joka kertoi uskomattoman elämäntarinansa, näimme hopeakaapin, joka piti sisällään mm. norjalaisen perunalusikan ja anjovishaarukan. Istuin koko päivän terassilla prosecco-lasi edessäni ja katse viljapellossa.
Keskustelimme kulttuuri-ihmisistä ja kuulin ensimmäistä kertaa nimityksen kulttuurikaapu. Edellä mainittu (henkilö on tietysti keski-ikäinen nainen) pukeutuu luonnonmateriaaleista valmistettuihin väljiin kaapumaisiin vetimiin ja usein päässä keikkuu huovutettu hassu hattu, joka julistaa "en enää välitä mitä ihmiset minusta ajattelevat, saan pukeutua miten haluan, minua ei latisteta, olen persoona, olen kulttuuripersoona!". Lajin tavoittaa teatterien lämpiöistä ensi-iltojen aikaan nauttimassa sherry-lasillista. Kulttuurikaavut pitävät erilaiset kulttuuri-instituutiot pystyssä. Kulttuurin harrastamista pidetään huvittavana ainoastaan jos harrastaja sattuu olemaan keski-ikäinen nainen, muita kulttuurin kuluttajia pidetää jokseenkin ihailtavina. Ehkä jatkuvasti teatterissa lamppaavassa miehessä on kuitenkin jotain epäilyttävää.
Menen tänä iltana katsomaan Kom-teatterin esitystä "Kolme sisarta". Pyrin välttämään kaapumaista pukeutumista.
8 kommenttia:
Teatterissa jatkuvasti lamppaava mies on kyllä epäilyttävä. Mistä siihen olisi edes rahat? Ja aika? Perheellisenä ei ole kumpaakaan, myöhäiskeski-iällä jo ehkä olisi. Mutta kun tapaa ei ole oppinut niin eihän siihen enää sopeudu. Ja jos on sopeutunut, niin mitä ihmettä on tehnyt silloin kun oli perhe-iässä?
Miehet lähtevät (usein) teatteriin vaimon pakottamina. Olen lukenut juttuja miesnäyttelijöistä, jotka eivät ole koskaan käyneet teatterissa ennenkuin ovat aloittaneet ensin harrastusmielessä näyttelemisen ja sittemmin päätyneet näyttelijän ammattiin. Kyllä teatterissa kannattaa käydä, kävin ennen perhettä ja nyt perhe-elämän jälkeen. Rahakin on suhteellinen kysymys, minulla ei ole autoa: siinä säästää kevyesti teatterirahat. Tunnen toki ihmisiä, joilla ei oikeasti ole rahaa mennä teatteriin.
Kuopiossa aikoinaan koululaiset saivat ostaa halvan ns. ramppikortin, jolla pääsi ensi-iltaa edeltävään esitykseen. Tuli katsottua siis kaikki mahdollinen, huono ja hyvä. Siitä se lähti. Olin opiskeluaikoina Kuopion ylioppilasteatterissa, joten näyttelemisestäkin on vähän kokemusta.
3 sisarta on mielenkiintonen näytelmä, jos se on tehty hyvin.
Minä ramppasin 18 vuotta teatterissa. Yhden näytelmän näin harjoituksineen 452 kertaa.
Ennen työn aloittamista en ollu koskaan käynny teatterissa, enkä sen jälkeenkään oo käynny, paitti siellä henkilökunnan puolella tapaamassa työkamuja jotka vielä saavat/joutuvat olla töissä.
Minä rrrrakastan teatteria. 'Maalaislapsena' ehkä ihaninta oli päästä mummin mukana Tampereen Teatteriin. Lapsuuden teatterikäyntejä ei ylipäätään ollut varmaan kovin montaa, mutta lähtemätön vaikutus niillä oli.
Lapsiperheaikana ei käyty kovin paljon, ja nekin kai olivat lastennäytelmiä. Nykyisessä elämässä on ehkä kutkuttavimpia tilanteita, kun saa teatterien uudet ohjelmistot tutkittavaksi (jännittävä elämä...).
Åboriginal
Minäkin rakastan teatteria, ehkä siihen liittyy vähän se ylellisyyskin. Pidän loppukiitoksista, varsinkin kun ne voi taputtaa vilpittömästi. Teatteriin meno pitää suunnitella, sinne ei yleensä lähdetä hetken mielijohteesta. Minulla on kaveri, joka on näyttelijä, hän ei käy teatterissa.
Minulla on muusikkotuttuja, jotka eivät käy konserteissa. Tunnen myös kuvataiteilijan, joka ei käy näyttelyissä, vaikka suurin osa kyllä käy. Minä käyn teatterissa harvoin ja harmittelen sitä. Tiedän syyn, mutta en kehtaa täällä sitä paljastaa. Kaapuja kyllä olisi komerossa - oikein hävettää.
Kulttuurikaapu... kuulin sanan hiljan erään nuoren taiteiden alan maisterin suusta - tai sormista, jos ollaan tarkkoja; ja näin. Itse en käy teatterissa kuin ani harvoin. Viimeksi kävin silloin 17-vuotiaan kummityttöni kanssa. Piti olla mukava näytelmä, kuulimme kolmatta tuntia määränsä vuoksi inflaation kokenutta kiroilua ja kohtalaisen kirjon sukuelinten nimityksiä. Kummisetää hävetti... kulttuurikaavun sisältä olisi ehkä ollut hyväksyttävämpää seurata teinimäistä itsensä ylittämistä kuin suorien housujen ja pikkutakin vaivoin varjelemasta tomumajasta.
Yleensä minun kulttuurikaapuni on farkut ja nahkatakki. Talvella pakkaan alle edes jotakin... Olen käsikirjoittanut (kohtalaisen pätevällä avustuksella) yhden näytelmän, jota on myös esitetty kunnallisessa laitosteatterissa. Onneksi sanomalehden kriitikko ei tiennyt, että olen tavallinen hetero, käytän tavallisia arkivaatteita, juon tavallista olutta, puhun suomea vaan en semiotiikkaa... piskuinen näytelmä sai ihan hyvät arviot.
Kulttuurikaavussa on oikeastaan yhtä paljon vaihtoehtoa kuin punkissa, hippiliikkeessä, grungessa, hip hopissa jne. Kaiketi ihmisten kokema ja varsinkin tavoittelema erikoisuus tai persoonallisuus on lähinnä vivahde-eroja, jotka lisäksi perustuvat tarjolla oleviin malleihin.
Mitä siis on vallinnan vapaus tai vapaa tahto? Kykyä jotenkuten valitan parin, kolmen vaihtoehdon väliltä? Onko sellaista vapaata tahtoa olemassakaa, joka saisi pukeutumaan täysin uudella tavalla ja sortumatta keisarin uusiin vaatteisiin?
Ehkäpä se pienoinen yksilöllisyys sijaitsee pään sisällä eikä huovutetussa hassussa hatussa.
Lähetä kommentti