Söimme V:n kanssa lounaan Hämeenpuiston meksikolaista pikaruokaa tarjoavasta vaunusta. Ensin nautimme auringosta ja tacoista. Sitten ampiaiset alkoivat jakaa annoksiamme. V säntäili edestakaisin ja hotki lopulta taconsa seisaallaan turvallisen matkan päässä ampiaisesta, joka jatkoi ateriontiaan pahvilautasellani, vaikkei ollut maksanut siitä mitään. Tapoin ampiaisen paksulla käsipaperinipulla. Se oli helppoa, sillä kananpalaani hurmaantunut hyönteinen ei osannut arvata vaaraa. Ampiaisen kalmon ollessa vielä lämmin ilmaantui jostain tilalle lajitoveri. Mieleeni tuli Johanna Sinisalon mehiläisistä kertova romaani Enkelten verta. Heitin aterian lopun roskikseen.
Matkustin eilen junalla Helsinkiin. Kävin ensin Kiasmassa, jossa oli mahdollista tutustua Eija-Liisa Ahtilan videoteoksiin. Teokset koostuivat filmeistä, jotka kuvasivat samaa tapahtumaa eri näkökulmasta usealle kankaalle, joista yksi saattoi olla katsojan selän takana, mikä oli katsojan kannalta haastavaa. Videot olivat pieniä tarinoita, kuten eräs, jossa näyttelijä Laura Malmivaara esiintyi. Teos kuvasi naista, jonka koira oli kuollut syöpään. Lopussa nainen laulaa yksinkertaisen negro spiritual tyyppisen laulun. Minulla oli näyttelyn jälkeen hyvin epätodellinen olo, ikäänkuin olisin itse osa jotain mystistä videoteosta. Menin Kiasman vessaan, jossa näin Laura Malmivaaran, kohtaaminen lisäsi outouden tunnetta.
Akateemisessa kirjakaupassa haastateltiin Ville Virtasta hänen romaanistaan Hevosen taju. En pitänyt kirjasta, joka oli jotenkin rasittavan runsas (satun olemaan tiiviin ilmaisun ystävä). Virtasella oli hassut hiukset, mies oli laiha, söpö, ruskettunut ja hänellä oli auringon valkaisemat kulmakarvat. Miehen juttuja olisin kuunnellut vaikka pidempään, jollen olisi sopinut meneväni syömään miehen kanssa, jota tyttäreni luonnehti lyhyesti: äidin bgf (=best gay friend). Viihdyn miehen seurassa erinomaisesti: hän on entinen savolainen (aina plussaa), hän ei vilkuile ympärilleen vaan keskittyy minuun. Kaikki ihmiset pitävät siitä, että saavat toisen jakamattoman huomion.
Suunnittelimme yhdessä videoteosta, jossa toisella kankaalla minä makaan sohvalla ja toisella yhdistyksemme entinen puheenjohtaja, joka on huipputarmokas, höösää. Minäkään en ole täysin liikkumaton, räpsytän silmiäni, hipelöin puhelintani, luen kirjaa, soitan puheluita, pistän silmät kiinni ja avaan ne taas uudestaan. Tämä video palkittaisiin kaikenlaisissa taidetapahtumissa ja sen syvällisyyttä ylistettäisiin. Voisin lisäksi kirjoittaa omaelämänkerrallisen romaanisarjan keski-ikäisestä naisesta, joka makaa kaikki illat sohvalla. Siinä nähtäisiin samaa meditatiivisuutta kuin uunin muuraamisessa (Antti Hyry Uuni) tai piipun sytyttämisessä (Volter Kilpi Alastalon salissa). Kaikki ihastelisivat ja päivittelisivät: koskaan ole kirjoitettu yhtä hienosti ja yksityiskohtaisesti sohvalla makaamisesta.
Palasin kotiin 20.07 junalla.
2 kommenttia:
Kirjoita ihmeessä, minä ainakin lukisin!
Siinä on kyllä jotain savolaista. Epäilen että teokselle olisi markkinoita vain Jväskylän pittuuspiirin idänpuolella.
Vaikka toisaalta, itsekriittisesti tuli heti mieleen että Alastalon salihan sijaitsi jossain Turun saaristossa (?). Mutta ajat oli silloin ehkä toiset.
Ja lisäksi tarkistin asian, Antti Hyry on Kuivaniemeltä, nykyisestä Iin kunnasta. Ei Savosta.
Vaikuttaa siltä houkutteleva savolais-oblomovilais-teoriani "Nainen sohvalla" teoksesta ei saa tukea faktoista.
Parasta vain tehdä se teos ja lähettää näytekappale Jari Sarasvuolle.
Lähetä kommentti