Valon kaupunki

Martti Innasen tauluissa parasta ovat nimet kuten "Vasili Loponen, Petroskoin aseman vanhempi käymäläntarkastaja". Innasen maalaamat nenää kaivelevat ukot roikkuvat Tampereen taidemuseon seinällä. On siellä muitakin naivistien töitä, sillä esillä on tauluja Suomen gallupin kokoelmista. Ehkä naivia elämänasennetta vaaditaan, jotta kykenemme säilyttämään uskomme siihen, että joskus näemme vielä luonnonvalon kajon. Museossa vietettiin perhepäivää, meteli oli sen mukainen ja oli kovasti levotonta. Lapset tökkäsivät sormensa tauluihin jos suinkin ylettyivät. Yllä Lea Pihkalan "Tukiaisia odotellessa".

Vinttikomeroni on tyhjä. Laskin, että vintille oli noustava 87 porrasta, tein sen monta kertaa. Huomasin, että vintiltä pääsee tuuletusparvekkeelle, jota en tiennyt siellä olevan ja  että siellä sijaitsee huone, jonne on pingoitettu pyykkinarut. Juttelin ensimmäistä kertaa naapurin nuoren miehen kanssa.  Luen postiluukusta hänen nimensä aina väärin: Tippuri. Se ei siis kuitenkaan ole hänen nimensä. Olen pitänyt häntä nuorena sillä hänen asunnostaan kuuluu välillä kovaäänistä musiikkia, hän on hoikka, pukeutuu farkkuihin ja pipo on vedetty syvälle päähän. Mies saattoi kuitenkin olla lähempänä neljääkymmentä. Hänen komerossaan näytti olevan riesana kuvaputkitelevisio (jota ei roskalavalle saa heittää) ja metallirunkoiset ruokapöydän tuolit sekä roinaa, jonka laadusta en saanut selvää. Koimme hetken yhteisöllisyyttä vaikean tehtävän edessä. Mies viskasi tuolit lavalle, mutta siihen hänen innostuksensa loppui.

Ehdotan, että Näsinneulan huipulle sytytetään valtava kirkasvalolamppu ja tehdään Tampereesta valon kaupunki.

Kirjoitan tätä junassa, matkaan Tikkurilaan ja sieltä lentoasemalle ja Frankfurtiin. Näen sairaalan, kaupunkia en ohjelman puitteissa ehdi kokea. Palaan keskiviikkona.