maanantai 18. marraskuuta 2013

Absoluuttinen totuus

Romanikerjäläinen oli polvistunut kivetykselle Keskustorin joulunaloitussäpinän keskelle. Nainen näytti viluiselta ja surkealta. Pieni tyttö kiskoi äitiään kädestä ja sanoi:
"Haluan antaa tädille rahaa"
"Ei niille saa antaa"
"Edes 10 senttiä", tyttö pyysi.
"Me annetaan vain suomalaisille", äiti vastasi äkäisesti.

En ole oikein itsekään ratkaissut tätä romanikerjäläisdilemmaa, mutta keskustelu kuulosti kovin  tylyltä.

Olin menossa katsomaan lyhytelokuvia Tampere human rights festival- tapahtumaan, joten tämä pieni salaa kuunneltu keskustelu sopi aiheeseen.  Festivaalista oli tiedoitettu aika niukasti ja väkeä oli sen mukaisesti. Näytöksen nimi oli Työ ja tarkoitus, joten lyhytelokuvat sivusivat jollain tavoin työtä tai sen puuttumista. Elokuvan The mass of men olin nähnyt jo Tampereen lyhytelokuvafestivaaleilla, jossa se palkittiin.

Ensimmäisessä elokuvassa kolme maahanmuuttajaa tekee pimeästi tietöitä Lontoossa. Yksi heistä on musta hoikka pitkä silmälasipäinen mies, jolta toinen ulkomaalainen kysyy kokemusta tietöistä. Käy ilmi, että musta mies on hammaslääkäri. Hän toteaa, että on sama mitä fucking reikää hän täyttää. Vähän kehnosti siinä käy, mutta ankeasta aiheesta löytyy huumoria.

Meghta Guptan lyhytelokuvassa Unravel kuvataan Intiaan uusiokäyttöön päätyviä vaatekasoja. Rajalla vaatteet rikotaan, ettei niitä varastettaisi. Naisten työnä on viiltää toppeihin vaatteen arvon turmeleva reikä. Tehtaassa hepenet lajitellaan värin mukaan ja niistä irroitellaan napit ja vetoketjut. Naiset arvailevat miksi ehjät, lähes käyttämättömät vaatteet heitetään pois. Eräs nainen sanoo varmalla äänellä "Siellä on pula vedestä, joten vaatteita ei voi pestä". Vaatteista tehdään lankaa ja lopulta niistä kudotaan kangasta.

Liikuttavin elokuva oli Annika Martikaisen dokumentti Kampaamo. Nuoret kampaajat tekevät ilmaista työtä leikkamalla ja värjäämällä Hurstin leipäjonon asiakkaiden hiuksia. He tekevät työtään samalla hartaudella kuin laittaessaan hienostorouvien kuontaloita. Tippa silmässä katsoin kun onnelliset ja tyylikkäät naiset peilailivat uusia kampauksiaan. He korostivat sitä, että haluavat näyttää samalta kuin muutkin, vaikka ovatkin köyhiä. 

Loppukeskustelussa nainen, jonka positiota en muista (liittyi maahanmuuttajiin) ja juristi, ihmisoikeustutkija keskustelivat. Olisi pitänyt kysyä heiltä "Pitääkö romanikerjäläisille antaa rahaa vai ei?". Jäi kysymättä ja tuskin kysymykseen mitään absoluuttisen oikeaa vastausta löytyykään. Tärkeisiin kysymyksiin harvoin löytyy vastausta edes Wikipediasta, on pakko toimia tunnepohjalta.

5 kommenttia:

ketjukolaaja kirjoitti...

"vastausta edes wikipediasta", tuo pitää muistaa, heh-heh!

Anonyymi kirjoitti...

Olen jättänyt pohdinnat ja ajatellut asian niin, että tuossa ihminen pyytää rahaa. Näyttää kurjalta ja köyhältä ja tuskin kukaan varoissaan oleva viitsisi tuossa palella. Muutenhan siellä seisoisi tämän yhteiskunnan hyväosaiset.
Mulla on kolikoita pussissa ja tuo ihminen tarvii niitä. Annanpa tarvitsevalle.

Andie Heimaz kirjoitti...

Toisaalta ajatus palelevan romanikerjäläisen rahallisesta avustamisesta tuntuu järkevältä. Toisaalta mietityttää ajatus ihmiskaupasta, järjestäytyneestä rikollisuudesta, viskillä kerääjän syliin tainnutetuista pikkuvauvoista jne. Siksi en anna rahaa.

Heidi kirjoitti...

Jokainen tekee oman ratkaisunsa.

Veela kirjoitti...

Tuo vaatekasajuttu pistelee omaatuntoani jälkijättöisesti. Puutteesta ei ole kenenkään kiva kärsiä, mutta tässä nykyisessä ostelukulttuurissa ei ole enää mitään mieltä. Rakastan vaatteita, ja olenkin siis päättänyt käyttää niitä, enkä ostaa kierrättääkseni heti kun mieli muuttuu. Annan jatkossa vaatteeni eteenpäin vain kavereille, ja jos tieedän että oikeasti käyttävät.