perjantai 1. marraskuuta 2013

Ilmamuistelot

Kirjoitin illalla nukkumaan mennessäni jotain kännykän muistikirjaan. Tarkistin äsken mitä olin sinne naputtanut. Löysin sanan ilmamuistelot.

On käsittämätöntä, että useat työkaverit muistavat päivälleen milloin viime talvena satoi lumi, paljonko sitä kasautui tientukkeeksi, oliko lumi kepeää pakkaslunta vai vetistä ja painavaa kolata. Samat ihmiset muistavat kesän aurinkoiset ja pilviset päivät, uimaveden lämpötilat ja sadepäivien lukumäärät. He kykenevät raportoimaan hämmästyttävän tarkkaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden säätilan. Minulla ei ole mitään käsitystä viime viikon, saati toissa vuoden säästä, sillä en juuri kiinnitä huomiota ilmoihin, kuljen pyörällä töihin vaikka sataisi sarvikuonoja. Laitan ylleni sarvikuonosadetakin ja polkaisen pyörän käyntiin. Pyöräilyni ei ole osoitus reippaudesta, urheilullisuudesta tai ekologisuudesta, vaan se johtuu laiskuudestani kävellä bussipysäkille, odottaa bussia ja istua bussissa kun se pysähtelee jatkuvasti, heiluu ja huojuu. Kaiken lisäksi bussissa olen huolestunut, osaanko painaa stop- nappia juuri oikeaan aikaan.

Työpaikan ikkunasta saattoi nähdä komean sateenkaaren. Kaikki ryntäsivät paikalle kännyköineen ja alkoivat ikuistaa näkyä. Eihän sitä sateenkaarta ole ollut, jos sitä ei jaa facebookissa. Tykkäyksiä on tähän mennessä tullut 16 (työkaverin maisemalle vain 10).

Lääkärilehdessä on tänään kaksikin juttua, joiden kirjoittamiseen olen suuresti osallistunut. Se ei sinänsä ole kovinkaan merkittävää. Hullua on se, etten uskalla lukea niitä, sillä pelkään löytäväni virheitä. Artikkelit ovat ihan puhdasta asiatekstiä.

Pidin tänään lääketieteen opiskelijoille opetuksen, johon osallistui myös potilas. Tuo nainen oli kerrassaan loistava, kertoi itsestään ja sairaudestaan selkeästi, loogisesti ja tunteella. Opiskelijat saivat tehdä hänelle kysymyksiä ja yllättäen he olivat hyvin kiinnostuneita pienestä leikkauksesta, joka potilaalle oli suoritettu. Heitä mietitytti suuresti myös sairauden aiheuttama psyykkinen kuorma.  Me lääkärit puhumme siitä asiasta hyvin vähän, ei meillä olisi aikaakaan, tärkeämpää on tehdä vaaditut merkinnät tietojärjestelmiin. Tilaisuuden jälkeen nainen kysyi, olisiko hänen mahdollista päästä potilaakseni. Sanoin, että olen oikeasti aika ikävä ihminen.

2 kommenttia:

Kaisa kirjoitti...

Minä luin jutut ja tekivät vaikutuksen - eri erikoisalan toimijana ajattelin jälleen, miten paljon toiset suvereenisti hallitsevat sellaista mitä itse en.

Heidi kirjoitti...

En uskalla edes vilkaista.